Men in Black 1 – 4

Blogissa on tällä hetkellä 90 kirjoitusta, eli numero sata lähestyy kovaa vauhtia! Juhlan kunniaksi sadas kirjoitus tulee olemaan kaikkein eeppisin Luojan tähden, lopettakaa! -katselmus, jonka ehkä koskaan laadin. Aiheena on tunnettu ja suosittu, pitkään eri aikakausina jatkunut ja huomattavan monta elokuvaa sisältävä sarja, jonka kohdalla olisi voinut jo vuosikymmeniä sitten parkaista: ”Luojan tähden, lopettakaa!” Vaan vielä ei ole sen aika, ja tällä kertaa käsittelyssä ovat Men in Black -elokuvat. Ensimmäinen on toki minulle tuttu ysärin lopusta, toisenkin olen nähnyt, mutta missä vaiheessa näitä on tehty neljä?

Men in Black oli alkujaan lyhytkestoinen amerikkalainen sarjakuva, jota julkaistiin vuosina 1990 – 1991 ja kaiketi yritettiin vielä elvyttää ensimmäisen elokuvan jälkeen, joskaan ei kovin ponnekkaasti. Ysärihän oli ufojuttujen toistaiseksi viimeinen kulta-aika, ja silloin olivat suosittuja myös salaliittoteoriat, joiden kulta-aika tuskin tulee päättymään koskaan ellei internet räjähdä atomeiksi. En ole alkuperäistä Men in Black -sarjakuvaa lukenut (koska ylipäätään luen erittäin vähän sarjakuvia), mutta olettaakseni perusidea oli suunnilleen sama kuin elokuvissa, eli avaruuden muukalaiset elävät keskuudessamme ja salaisen organisaation mustapukuiset miehet valvovat, että kansa pysyy tästä tietämättömänä ja toisaalta muukalaiset käyttäytyvät kunnolla.

”Men in black” lienee perinteisesti ollut amerikkalaisessa salaliittoskenessä aivan vakavissaan käytetty termi hallituksen viskaaleista, jotka omavaltaisesti toimien piilottavat ja tuhoavat todistusaineistoa avaruusolennoista sekä vainoavat totuuden etsijöitä. Men in Black -franchisessa konsepti on kuitenkin karnevalisoitu – salaliittoteoriat tosiaan pitävät paikkansa, ja ”miehet mustissa” ovat sankareita, jotka taistelevat galaktisia uhkatekijöitä vastaan ja siinä sivussa suojelevat ihmiskuntaa vaaralliselta tai ainakin hämmentävältä totuudelta. Heillä on käytössään monenlaista härveliä aina isoista laserpyssyistä ja lentävistä autoista silminnäkijähavainnot hävittäviin muistintyhjennyslaitteisiin, ja jälkimmäisille tuleekin käyttöä, sillä sen enempää mustapukuisten miesten kuin ympäriinsä riehuvien alienien toiminta ei aina ole kovin hienovaraista.

Alkuperäinen Men in Black on sen verran uusi elokuva, että olin sen valmistuessa jo aikuinen. Asuin kuitenkin maaseudulla eikä elokuvateattereihin kovin helpolla päässyt, joten näin sen kokonaan vasta 2000-luvun puolella. Sanon ”kokonaan” siksi, että joskus ysärin loppuvuosina olin illanistujaisissa, joissa sitä ryhdyttiin katsomaan videolta, mutta puolenvälin paikkeilla tuli jostain syystä aika lähteä baariin ja katsominen jätettiin kesken. Tämä ei ole ainoa elokuva, jonka kohdalla ensimmäinen katselukokemukseni on jokseenkin vastaavanlainen – tuntuu siltä, että ainakin vielä 90-luvulla oli varsin yleistä laittaa leffa pyörimään illanvieton taustalle, vilkuilla sitä satunnaisesti ja lopettaa mielivaltaisessa kohdassa, kun keksittiin muuta tekemistä. Kyseistä tapaa en ikinä oppinut ymmärtämään, koska näen elokuvat ennen kaikkea tarinoina, eikä tunnu mielekkäältä katsoa tai lukea vain osaa tarinasta. Oletan kuitenkin että vähemmän tarinaorientoitunut yleisö, johon kaiketi suurin osa ihmisistä kuuluu, ei oikeastaan hahmota kerronnallisia kokonaisuuksia vaan pitää elokuvia taustahälynä, jolla voi tappaa aikaa jos ei ole muuta tekemistä, mutta joka ei oikeastaan kiinnosta niin paljon että juonta varsinaisesti seurattaisiin.

Tällainen degeneroitunut ajatusmalli lie syntynyt television vaikutuksesta, sillä vaikka itse en edes tv:n valtakaudella laittanut koko toosaa päälle ellen aikonut katsoa jotain ohjelmaa alusta loppuun, tiedän kyllä yleisempää olleen, että television ääressä vain istutaan ja hypitään kanavalta toiselle, katsotaan jotain ohjelmaa hetken aikaa ja vaihdetaan taas kanavaa kun senhetkinen ohjelma lakkaa antamasta riittävän voimakkaita ärsykkeitä ja kiinnostus herpaantuu. (Varsinkin suurilla ikäluokilla tuntui sitten olevan sellainen taipumus, että televisio oli oletusarvoisesti päällä aina, vaikka sitä ei olisi varsinaisesti katsottu. Esimerkiksi lapsuudenkodissani oli lähes koko ajan auki kaksi televisiota ja radio, eikä kukaan seurannut mitään niistä.) Joskus ammoisina aikoina, kun elokuvia näki vain teatterissa ja lipusta joutui maksamaan, katselukulttuuri oli todennäköisesti toinen, mutta sekin on sittemmin taantunut ja jo 90-luvun lopussa sain huomata, että yllättävän moni menee elokuviin juttelemaan kaveriensa kanssa tai jopa puhumaan kännykkään. Etenkin modernin ajan lipunhinnoilla minun on mahdoton ymmärtää, miksi sellaisia summia viitsii maksaa siitä että jaarittelee puhelimessa pari tuntia, kun puhelimessa voi jaaritella myös kotonaan, mutta enpä toisaalta ymmärrä koko puhelimessa puhumista ylipäätään. Itse soitan kenellekään vain jos minulla on jotain tärkeää asiaa, joka on kätevämpi hoitaa puhelun kuin tekstiviestin välityksellä (siis tyyliin ”oon täällä alhaalla, voitko tulla avaamaan oven ennen kuin kaljat jäätyy”), mutta varsin moni kanssaihminen tuntuu käyttävän suuren osan elämästään siihen, että hölöttää tyhjänpäiväisyyksiä jollekulle toiselle, jota ei edes näe. Kaiketi tätä mielihalua on mahdoton vastustaa edes silloin, kun on maksanut 20 euroa leffalipusta.

Sillä jos televisio teki ihmisistä omituisia, kännykkä vasta muutti lajitoverini täysin käsittämättömiksi. Nuorena miehenä kaupan kassalla työskennellessäni jouduin väkisin seuraamaan kollegojen työmatka- ja taukokäytöstä, ja monet heistä puhuivat kännykkään aivan tauotta – töihin tullessa luuri oli korvalla ja pajatus käynnissä, se jatkui vaatteiden vaihtamisen ajan ja oletan että vessassakin, ja päättyi vasta kun perse osui penkkiin kassatiskin takana. Ja kun pilli vislasi taukoa taikka työvuoron päättymistä, uusi puhelu alkoi ennen kuin perse ehti nousta penkistä. En viitsinyt koskaan kysyä, kenelle nämä ihmiset oikein puhuivat ja miksi ihmeessä, vaikka se kyllä jäi vaivaamaan ja vaivaa välillä edelleen. Joidenkin kanssa kuljin työmatkat samalla bussilla, ja huomasin että he saattoivat parhaimmillaan soittaa 3 – 4 puhelua vartin matkan aikana, vaikka heillä selvästi ei ollut mitään varsinaista asiaa kenellekään. Minä en keksisi yhtäkään ihmistä, jolle haluaisin soittaa ns. muuten vaan, saati että keksisin mitä ihmettä sanoisin jos kirveellä uhaten pakotettaisiin soittamaan jollekulle – tai no, mainitussa tapauksessa kaiketi yrittäisin vaivihkaa ilmaista, että minua uhataan kirveellä ja olisi syytä hälyttää poliisi hätiin. Myönnän toki olevani erakoitunut misantrooppi, mutta olen silti taipuvainen uskomaan Douglas Adamsin kirjoissa esitettyyn teoriaan, jonka mukaan ihmisten on pakko puhua koko ajan, koska jos he olisivat joskus edes hetken hiljaa, heidän aivonsa saattaisivat alkaa toimia. Viisautta voi etsiä myös A.W. Yrjänän varhaisesta lyriikasta: ”Hiljaisuuden pelko, me olemme siitä tehneet jo maailman!”

Voisin vielä mennä siihen, mitä internet on katselutottumuksille ja koko ihmisluonnolle tehnyt, mutta Men in Blackistahan minun piti kirjoittaa, joten takaisin asiaan! 2000-luvun alussa ryhdyin keräämään elokuvia ja ostin viimein oman vhs-version, myöhemmin sitten myös dvd-koosteen, jossa oli kaksi ensimmäistä elokuvaa (ja nykyään minulla on neljän elokuvan bluray-boksi, jonka katsoin tätä kirjoitusta varten). Alkuperäisestä pidin, jatko-osa herätti ristiriitaisempia tunteita. Vaan miten nämä elokuvat näyttäytyvät vuonna 2021, ja millaisia ovat kaksi myöhempää yritelmää? Jännitys tiivistyy!

Men in Black (1997)

Men in Black -universumin historia on seuraavanlainen: 50-luvulla USA:n hallinto perustaa salaisen osaston, jonka tehtävänä on saada yhteys ulkoavaruuden muukalaisiin. 60-luvun alussa tämä onnistuukin, ja käynnistyy kehitys, jonka päätteeksi Maasta tulee puolueeton alue galaktisissa kärhämissä ja olennot kaikkialta avaruudesta ovat tervetulleita hakemaan täältä tuvapaikkaa, kunhan pitävät matalaa profiilia. Aivan vaaraton tällainen järjestely ei ole, ja siksi tarvitaan ”miehet mustissa” pitämään järjestystä. Organisaatio irtautuu muusta virkakoneistosta, saa työnsä avuksi kehittynyttä muukalaisteknologiaa, eikä sen olemassaolosta pian enää tiedä juuri kukaan ulkopuolinen. Päämaja sijaitsee New Yorkissa, minne kolme ensimmäistä elokuvaa pääosin sijoittuvat.

Taustatarinaa ei tietenkään kerrota heti, vaan se selviää pitkin matkaa. Introna nähdään kohtaus, jossa poliisi pysäyttää joukon rajan yli pyrkiviä meksikolaisia maahanmuuttajia, mutta yllättäen paikalle saapuvat mustapukuiset miehet, joilla on kiikarissa porukkaan soluttautunut toisenlainen ”illegal alien”. Operaatio menee hieman pieleen, ja agentti K, jota näyttelee Tommy Lee Jones, menettää vanhan työparinsa. Potentiaaliseksi seuraajaksi löytyy Will Smithin esittämä nuori newyorkilaispoliisi, jonka nimeä en painanut mieleeni koska hänestä tulee joka tapauksessa agentti J. Vanha konkari K ryhtyy perehdyttämään tulokasta uuteen työhön ja sen myötä avartuvaan maailmankuvaan, mutta heti ensimmäisenä työpäivänä asiat lähtevät eskaloitumaan, sillä maahan saapuu ötökäksi kutsuttu muukalainen, jonka tavoitteena on kokonaisen galaksin herruus (joskaan tämä ei tarkoita aivan sitä kuin voisi kuvitella) ja siinä sivussa Maan ja ihmiskunnan tuhon aiheuttaminen. Pian alkaa tulla niin ihmisten kuin muukalaisolentojenkin ruumiita, jättiläismäinen sota-alus ilmaantuu kiertoradalle valmiina posauttamaan koko planeettamme atomeiksi jos ötökkää ei pysäytetä, ja agenttiparilla on vain rajallisesti aikaa selvittää sotku. Helpommallakin tapauksella voisi uransa aloittaa!

Vuosi 1997 oli varmasti otollinen tämän tyyppiselle elokuvalle, olivathan ufoaiheet pinnalla monella tapaa. Televisiossa pyöri X-Fileiden viides tuotantokausi, jonka aikoihin sarja oli niin suosionsa kuin tasonsakin huipulla, ja vain vuotta aiemmin oli teattereissa nähty kyseenalainen invaasioklassikko Independence Day, joka oli jo aikalaisnäkökulmasta varsin kökkö mutta visuaalisesti ennennäkemättömän komea tehostespektaakkeli (nykysilmän se on enää vain kökkö). Juuri Independence Dayssa Will Smith, joka oli 80-luvulta asti tehnyt uraa räppärinä ja tv-näyttelijänä, sai lopullisen läpimurtonsa Hollywood-toimintatähtenä, ja kun hänet oli jo kertaalleen nähty paatoksellisen vakavassa megaelokuvassa torjumassa ulkoavaruuden uhkia, oli varmasti luontevaa kiinnittää hänet myös tällaiseen humoristisempaan näkemykseen aiheesta. Toki hänen taustansakin oli käsittääkseni nimenomaan komediasarjoissa, ja se kieltämättä näkyy. Smith on nimittäin hauska veikko ja sopii mainiosti vakavan ja jäyhän Jonesin rinnalle. Hahmojen perusastelma on tuttu monista buddy cop -tyyppisistä elokuvista, jollaisia vaikkapa Eddie Murphy tähditti paljon 80- ja 90-luvuilla, ja juuri Murphyn jalanjäljissä Smith kaiketi kulkee, mutta hänellä on kuitenkin selkeä oma tyylinsä.

Niin hahmot kuin näyttelijätkin tasapainottavat toisiaan hyvin. Smith edustaa jokamiestä, jonka kautta katsoja pääsee sisään uuteen ja outoon maailmaan, mutta on toki sanavalmiimpi ja coolimpi kuin me tavalliset pulliaiset ja laukoo hilpeitä huomioita ja tölväisyjä apokalyptisten tunnelmien kevennykseksi. Kokemattomuuttaan hän on toisaalta varomaton ja uhkarohkea ja tekee välillä vaarallisia virheitä. Jones edustaa parivaljakossa vanhempaa ja lunkimpaa tukkijätkää eikä ole aivan tosikko hänkään, vaikka hänen huumorinsa on hillitympää. Molemmat päätähdet vetävät roolinsa naama peruslukemilla, ja jos kohta Smith välillä kritisoi ääneen koko touhun järjettömyyttä, se näyttäytyy uskottavana reaktiona hänelle uusiin kosmisen skaalan asioihin eikä pyri vetämään mattoa tarinan alta. Muutkin näyttelijät ja ylipäätään koko elokuva ottavat itsessään jokseenkin tolkuttoman juonen vakavasti, itsetietoista virnuilua ei esiinny vaan sekä päähenkilöt että koko ihmiskunta ovat aidosti vaarassa, ja tämähän on oleellinen piirre myös klassisissa kauhukomedioissa. Men in Black asettuu onnistuneesti osaksi samaa traditiota, vaikka ottaa aiheensa ja kuvastonsa kauhun sijaan tieteiskertomuksista.

Kauhuelementtejäkin on kyllä mukana, ja vaikka kovin raakaa väkivaltaa tai muuta sen tapaista ei suoranaisesti näytetä, meno on silti yllättävän tylyä, ja tulitaisteluiden ja takaa-ajojen kaltaiset toiminnalliset osiot on toteutettu hyvällä draivilla. Sekä kauheuksissa että äksönissä on aina humoristinen pohjavire, mutta huumori on monesti aika brutaalia 80-luvun klassikoiden tyyliin. Erityiskiitos on annettava muukalaisötökän näyttelijälle, joka onnistuu liikkeillään ja kehonkielellään antamaan uskottavan vaikutelman (kirjaimellisesti) ihmisen nahkoihin asettuneesta vieraasta olennosta. Mainittu nahka vielä vaikuttaa elokuvan edetessä hiljalleen mätänevän, minkä myötä miekkonen muuttuu yhä groteskimman näköiseksi. Hauskoja sivuhahmoja on muutenkin paljon, aina puhuvana mopsina esiintyvästä muukalaisdiplomaatista eksentriseen naispatologiin (jälkimmäinen on useimmista muista poiketen ihminen), ja viriääpä jälkimmäisen ja Smithin välille jopa hitunen romantiikkaa. Erilaiset tekniset härvelit ovat samoin nokkelia, varsinkin klassinen muistintyhjennyslaite, jonka ympärille syntyy paljon vinkeitä kohtauksia.

Men in Black on tehty siinä välivaiheessa, jossa tietokonetehosteet olivat jo valtavirtaistuneet mutta pelkästään niiden varassa ei voinut tai ainakaan kannattanut tehdä kokonaista elokuvaa. Lopputulos onkin onnistunut hybridi uuden ajan cgi:tä, jota käytetään silloin kun on kuvattava olentojen kävelemistä, hyppimistä tai muuta liikkumista, ja perinteisiä fyysisiä tehosteita, joilla paikallaan olevat tai vain osittain näkyvät otukset saavat uskottavuutta. (Vastaava ratkaisuhan oli jo vuoden 1993 Jurassic Parkissa, jota mainostettiin nimenomaan tietokonetehosteilla mutta jossa niitä oli lopulta aika vähän ja vain silloin kun se oli ainoa tapa toteuttaa jotain järkevästi.) Visuaalinen toteutus on kestänyt aikaa varsin hyvin, ja sama pätee sisältöön niin huumorin kuin vakavamman juonen osalta. Hassunhauskaa törmäilyä ja nasevaa sanailua on paljon, mutta varsinainen suola ovat kaikenlaiset yksityiskohdat, joihin ei vedetä liikaa huomiota vaan jotka lähinnä mainitaan ohimennen. Hulvaton on esimerkiksi ajatus siitä, että agentit käyttävät tietolähteenään roskalehtiä, jotka uutisoivat hörhöjen ufohavaintoja ja usein auttavat todellisten muukalaisten jäljille, puhumattakaan sitten kohtauksesta, jossa esitellään Maassa luvallisesti oleskelevia muukalaisia seuraavaa monitoriseinää ja tarkkaavainen katsoja saattaa bongata pikkuruuduista tuttuja julkisuuden henkilöitä (sekä kenties Will Smithin tapaan pohtia, että tämä selittääkin monta asiaa). Vastaavia hauskoja pieniä juttuja on paljon, ja osalla niistä on odottamattoman suuri merkitys juonen kannalta, vaikka sitä ei heti hoksaisi.

Klassikkojen joukkoon Men in Black siis ehdottomasti lukeutuu, ja toimii erinomaisesti myös nykykatsojalle. Oikeastaan vain jotkin vaatetuksen kaltaiset yksityiskohdat näyttävät selkeästi vanhentuneella tavalla ysäriltä, mutta sekin menee nostalgian piikkiin. Ja musta pukuhan on aina muodikas!

Men in Black II (2002)

Alkuperäinen Men in Black ei ilmeisesti ollut aivan mahdoton kassamenestys, mutta olihan se sikäli paljon pinnalla, että jatko-osa lienee ollut väistämätön. Varsin perinteinen jatko-osa myös tehtiin, ja mukaan saatiin oikeastaan kaikki oleelliset näyttelijät. Puuttumaan jäi vain patologi, josta ensimmäisen elokuvan lopussa pedattiin uutta agenttia eläkkeelle jättäytyvän K:n tilalle ja J:n uudeksi pariksi, joten kakkoseen piti keksiä uusi romanttinen intressi – ja tietysti uusi pahis, jota näyttelee Twin Peaksin Donna eli Lara Flynn Boyle. Koomisena kakkospahiksena on Jackassista tuttu Johnny Knoxville, jonka rooli tosin on yllättävän rauhallinen siihen nähden, että kaveri tuli kuuluisaksi telomalla itseään telkkarissa (sikäli kuin olen ymmärtänyt oikein – on nimittäin tunnustettava, etten koskaan katsonut Jackassia).

Jatko-osa ei sinänsä ole aivan hullu idea, mahdollistaahan Men in Blackin konsepti monenlaisia tarinoita. Tekijät lähtivät kuitenkin pelaamaan varman päälle ja päättivät tehdä saman elokuvan uudelleen hienoisin muutoksin. K tosiaan jätti agenttipuuhat taakseen edellisen elokuvan lopussa, ja viisi vuotta myöhemmin J on noussut organisaation ykkösagentiksi. Heti aluksi hän menettää uuden työparinsa, ja koska hänelle on muodostunut paha maine nuorempien agenttien muistin nollaamisesta varsin kevyin perustein, korvaavaksi partneriksi suostuu vain tuttu puhuva mopsi. Sitten Maahan saapuu taas uusi voimakas avaruusolento, tällä kertaa muotoa muuttava lonkerokasa, joka bongaa Lara Flynn Boylen alusvaatemainoksesta ja omaksuu hänen ulkomuotonsa (onkohan tämä viittaus Critters-elokuvan jatko-osaan, jossa avaruuden muodonmuuttaja esiintyi miestenlehden keskiaukeamatyttönä?). Boyle pakottaa avukseen Knoxvillen, joka on hieman erikoisella tavalla kaksipäinen muukalainen, ja he ryhtyvät etsimään jotain, joka jälleen uhkaa aiheuttaa Maan ja ihmiskunnan tuhon sekä joutuessaan vääriin käsiin että olemalla liian pitkään kadoksissa. Agentit saavat asiasta vihiä, mutta avuksi tarvitaan K, joka käsitteli samaa asiaa jo 70-luvulla ja ainoana tietää, mistä mysteerin lähdettä pitää etsiä ja mikä se edes tarkalleen on. Tai tietäisi, jos hänen muistiaan ei olisi tyhjennetty.

Perusasetelma on siis käännetty päälaelleen, ja nyt Will Smith perehdyttää Tommy Lee Jonesia muukalaistorjunnan saloihin. Idea ei ole aivan mahdoton, mutta maistuu kuitenkin vanhan toistolta, eikä hahmojen toverillinen kemia toimi yhtä hyvin kuin alkuperäisessä vaan he tuntuvat jonkinlaisilta karikatyyreiltä itsestään. Toverusten sanelukaan ei monista hauskoista hetkistä huolimatta ole enää samalla lailla nokkelaa. Touhu on ylipäätään överimmällä tavalla pöhköä, ja vaikka juoni ei sinänsä ole sen hölmömpi kuin ensimmäisessä elokuvassa, toteutus on liiankin piirroselokuvamainen, siinä missä edellinen osa kuitenkin noudatti luonnonlakeja ja niin toiminta kuin hahmotkin olivat lähtökohtiin nähden aika realistisia. Tämä loi toimivan kontrastin, joka lisäsi älyttömyyksien hauskuutta. Nyt sen sijaan esimerkiksi kaikki agentit ikään ja fyysiseen olemukseen katsomatta tuntuvat kehittäneen ninjamaisen akrobaattisia taistelutaitoja, heittelevät voltteja ilmassa ja potkivat vastustajia katon läpi sun muuta vastaavaa, ja monista pienemmistäkin yksityiskohdista tulee tunne, että elokuva ei ota itseään lainkaan vakavasti vaan on muuttunut edeltäjänsä tahattomaksi parodiaksi.

On kakkososassa silti paljon hyvääkin, ja etenkin alkupuolisko, jonka ajan Smith toimii joko yksin tai mopsin kanssa, on jopa varsin hilpeä. Vasta niillä paikkein, kun Jones liittyy takaisin remmiin, touhu alkaa hajota käsiin. Myöhemminkin tulee kyllä monta hupaisalla tavalla villiä ideaa, ja monin paikoin sekoilu menee riittävän pitkälle, että sen parissa viihtyy. (Mitä sitten kertoo huumorintajustani, että suosikkini koko sarjassa on tämän kakkoselokuvan kohtaus, jossa otetaan yhteen erilaisten pahojen muukalaisten kanssa ja muistinsa menettänyt Jones potkaisee yhtä niistä munille saamatta aikaan minkäänlaista reaktiota. Sitten Smith huikkaa taustalta että ”se on leukapallinen” [engl. ballchinian], jolloin Jones venyttää otuksen poolokauluksen pois tieltä ja paljastaa… no, niin.) Suurin osa tutuista henkilöistä tai olennoista käy ainakin piipahtamassa, ja vaikka monet samat vitsit toistuvat jossain muodossa, ne olivat alkujaankin sen verran hauskoja että ne katsoo vielä toiseen kertaan ihan mielellään, etenkin kun niihin yleisesti ottaen on tehty jotain uutta twistiä. Puhuvan mopsin, kahvihuoneessa notkuvien etanaolentojen ja ketkun panttilainaajan rooleja on myös jonkin verran laajennettu, ja varsinkin mopsista on tehty verraton hahmo. Oikeastaan se toimii Smithin partnerina paremmin kuin tämän elokuvan Jones.

Jatko-osa on siis alkuperäistä kehnompi, mutta pelastavana tekijänä on, että se tosiaan vaikuttaa tahattomalta parodialta eikä tahalliselta, joten lopputulos on pohjimmiltaan sympaattista kohellusta ja hölmöilyä. Onpa mukana peräti nyttemmin edesmennyt Michael Jackson pienessä cameoroolissa! Fyysisiä tehosteita on nyt vähemmän ja entistä suurempi osa olennoista ja efekteistä on tehty cgi:llä, joten visuaalinen toteutus on kestänyt aikaa heikommin ja näyttää välillä tökeröltä, mutta eipä tämä niin vakava elokuva ole, että se suoranaisesti haittaisi. Oikeastaan suurin ongelma on, että pituutta on vain vähän reilut tunti ja 20 minuuttia, ja etenkin loppua kohti tuntuu, että juoni etenee liiankin vauhdilla ja joitain asioita vain unohdetaan tai mahdollisesti ne ovat päätyneet leikkaamon lattialle (esimerkiksi Knoxvillen hahmo katoaa puolivälin paikkeilla ilman mitään selitystä). Ei tätä varmasti olisi kannattanut venyttää paljon yli puolentoista tunnin, mutta muutama lisäminuutti olisi saattanut tehdä kokonaisuudesta edes hieman koherentimman.

Melko tarpeeton jatko kaikkinensa, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti huono, joten vielä en ryhdy huutelemaan kirjoitussarjan nimeä. Sitten kuitenkin siirrymme 2010-luvulle, ja sehän ei yleensä tiedä hyvää.

Men in Black 3 (2012)

Ei ollut suurikaan ihme, että vuoden 1997 Men in Black sai jatko-osan vuonna 2002, mutta sitä en osaa sanoa, miksi kymmenen vuotta kakkosen jälkeen tehtiin kolmas elokuva. Kenties siinä vaiheessa haettiin jo jonkinlaista nostalgiaherutusta, mutta olisi kuvitellut, että aiheesta olisi väännetty kehno remake. Sen sijaan saatiin uusi Men in Black -tarina, jossa Smith ja Jones palaavat rooleihinsa, heidän agenttinsa J ja K ovat työskennelleet työparina jo pitkään ja päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Parempi tietysti niin! Alkuasetelma tosin vaikuttaa aiempien elokuvien toisinnolta – taas paha muukalaisolento saapuu Maahan, taas ihmiskunnan kohtalo on vaakalaudalla sen toimien vuoksi, ja taas ratkaisevaa roolia näyttelee mystinen esine tai asia, jota sekä pahismuukalainen että miehet mustissa jahtaavat. Sitten mukaan kuitenkin sotketaan aikamatkustusta, pääroisto nimittäin saa käsiinsä aikakoneen ja palaa 60-luvulle tappamaan nuoren K:n, joka aikanaan pysäytti ja vangitsi hänet ensimmäistä kertaa, ja tulevaisuus muuttuu tuhoisalla tavalla. Erinäisistä syistä vain J aistii muutoksen ajassa, ja koska nykyhetkeä ei voi enää pelastaa, hänen on matkattava menneisyyteen pelastamaan K.

Aikamatkustus taitaa avaruuteen lähtemisen ja villiin länteen päätymisen ohella olla niitä elementtejä, joita ryhdytään kaivelemaan idealaarin pohjalta kun ei muutakaan enää keksitä ja jotka yleisesti ottaen tietävät mille tahansa sarjalle lopun alkua. Tästä kiistattomasta faktasta huolimatta kolmas elokuva on yllättäen huomattavasti edellistä osaa pirteämpi, ja vaikka alkuperäisen tasolle ei sentään päästä, viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu humoristinen tieteisseikkailu on kuitenkin saatu aikaiseksi. Tommy Lee Jones ei ole kuvioissa kuin alussa ja lopussa, koska suurin osa tapahtumista sijoittuu vuoteen 1969, missä nuoren K:n roolin vetää Josh Brolin. Brolinin yhteispeli Smithin kanssa toimii hyvin, ja hänet voi uskoa samaksi hahmoksi, jonka vanhempaa versiota esittää Jones. Ajankuvaa ei lopulta mehustella kovin paljon, ja esimerkiksi alussa esille nousevat rotujännitteet unohtuvat melko pian, mutta miljöö on riittävän uskottava tämän tarinan tarpeisiin ja joillain elementeillä, kuten ensimmäisellä kuulennolla ja Andy Warholilla, on jopa keskeinen rooli tapahtumissa. Ohimennen esiintyy viitteitä myös joidenkin muiden aikansa julkkisten muukalaisuudesta, mikä on ollut sarjassa toistuva vitsi, joskaan aitoja cameoita ei luonnollisesti tällä kertaa nähdä.

Kolmas Men in Black on aiempia selkeämmin toimintaelokuva, jo alussa räiskitään oikein olan takaa ja myöhemmin on luvassa useampi hurja takaa-ajo sun muuta rytinää, mutta ihmiset on sentään taas sidottu fysiikan lakeihin eivätkä he tee aivan ihmeellisiä temppuja (muukalaisten kohdalla tämä sitten taas vaihtelee lajista riippuen). Tehosteteknologia toki ehtikin kehittyä kymmenessä vuodessa ja mahdollisti vauhdikkaan meiningin. Huumoria ei silti ole unohdettu, joten tyyli on linjassa edeltävien elokuvien kanssa – oikeastaan lähempänä alkuperäistä, koska touhu ei ole enää yhtä höperöä kuin kakkosessa. Tietysti voisi loogiselta kannalta miettiä vaikkapa sitä, miten ihmeessä takaa-ajot ja niiden seuraukset on onnistuttu piilottamaan 60-luvulla, kun käytössä oleva teknologia on paljon alkeellisempaa ja esimerkiksi muistintyhjennykseen käytetään kokonaisen oman huoneen vaativaa masiinaa eikä povitaskussa kulkevaa kynämallia, mutta eipä tällaisia elokuvia kannata liian tarkkaan miettiä (etenkään kun pelehditään aikamatkustuksen kanssa, sen yhteydessähän kaiken logiikan voi huoleti unohtaa heti kättelyssä). Käytettävien vempeleiden lisäksi myös muukalaiset ovat eri näköisiä kuin vuosituhannen taitteessa ja muistuttavat melko tarkalleen sitä, miten avaruusolennot vanhassa b-scifissä kuvattiin. Ei siinäkään mitään järkeä ole, mutta idea on hauska.

Vanhoja vitsejä ei enää kierrätetä niin suoraan kuin kakkososassa, mikä on hyvä ratkaisu koska kolmannella kerralla toisto olisi jo alkanut uuvuttaa. Tämä on viety niinkin pitkälle, että etanamuukalaiset vain vilahtavat pari kertaa taustalla ja mopsilla kiusataan pariin otteeseen mutta sitä ei sitten lopulta ikinä nähdä, mikä on toisaalta vähän harmi. Uutena tuttavuutena saadaan kuitenkin mukaan hauska muukalainen, jonka aikakäsitys poikkeaa ihmisten tuntemasta ja joka siksi näkee kaiken aikaa erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Tästä ominaisuudesta saadaan revittyä paljon huumoria, ja kun se on kerran esitelty, jo hahmon jostain yksityiskohdasta tekemä havainto ”voi ei, tämä onkin nyt se aikajana” riittää saamaan hymyn huulille, vaikka tarkemmat yksityiskohdat eivät tulisi ilmi. Paljastuupa kummankin agentin menneisyydestä vielä kaikenlaisia asioita, jotka selittävät heidän myöhempää persoonaansa – mikä tietysti luo ristiriitoja aiempiin elokuviin nähden, mutta ei sarja ole niin vakava kokonaisuus, että moisella olisi suuremmin merkitystä, ja tämän elokuvan kontekstissa paljastukset toimivat. Pituutta on enemmän kuin aiemmilla elokuvilla, suunnilleen tunti ja kolme varttia, mutta ei sitä oikeastaan huomannut.

Kolmannen elokuvan jälkeen olisin jopa valmis sanomaan sarjasta, että ”jatkakaa toki”. Ja näin myös tehtiin, tosin taukoa oli jälleen seitsemän vuotta ja näyttelijät vaihdettiin, mutta ei se välttämättä vielä pahaa tiedä. Eihän?

Men in Black: International (2019)

Aiemmat kolme Men in Blackia sijoittuivat New Yorkiin, vaikka joskus eri aikakausille, mutta kuten neljännen osan nimestä voi päätellä, nyt lähdetään kiertämään maailmaa. Elokuva alkaa Eiffel-tornin juurelta, ja liekö sitten viittaus Taken-elokuvaan, että heti kättelyssä mustaan pukuun sonnustautunut Liam Neeson tokaisee vihaavansa Pariisia. Neesonin työparina on Marvel-elokuvien Thor-ukkosenjumalan roolista tuttu komistus Chris Hemsworth, ja tämä kaksikko, eli agentit T ja H, ovat menossa tornin huipulle pelastamaan maailmaa. (Samassa yhteydessä käy ilmi, että ensimmäinen muukalaiskontakti tapahtui jo 1800-luvun lopussa eikä 60-luvulla, kuten alkuperäisessä elokuvassa esitettiin, mutta mitäpä pienistä.) Heidän maailmanpelastusoperaatioonsa palataan vielä, mutta ensin esitellään varsinainen uusi päähenkilö, nuori agentti M, jota näyttelee Tessa Thompson. M lähetetään New Yorkista suorittamaan työharjoittelua Lontoon yksikössä, jonka huippumiehet ovat introssa esitellyt T ja H. Harjoittelijan ensimmäinen komennus vaikuttaa yksinkertaiselta, M lähtee H:n pariksi yökerhoon kaitsemaan elostelevaa muukalaisprinssiä, mutta prinssi murhataan kesken illan ja taustalta paljastuu suunnitelma Maan tuhoamiseksi. Tuttua teemaa sentään vähän varioidaan, sillä tällä kertaa salaperäinen ja tärkeä esine päätyy heti sankareillemme, ja heitä jahtaavat pian sekä prinssin salamurhaajat että omat kollegat – mustapukuisten miesten joukossa on nimittäin petturi, eivätkä esine ja siihen liittyvä synkeä suunnitelma ole aivan sitä miltä ensin vaikuttavat.

Periaatteessa asetelma on tuttu ensimmäisestä elokuvasta, eli vanha kokenut agentti kouluttaa uutta kokelasta, mutta hahmojen perusluonteet on käännetty ympäri ja nyt Hemsworthin näyttelemä konkari on huuliveikko ja jopa melkoinen renttu, kun taas Thompsonin kokelas on vakavampi ja virkaintoisempi osapuoli, vaikka ei sentään aivan tosikko. Näinkin pitkään jatkuneen sarjan päätähtien vaihtaminen on hienoinen riski, mutta Hemsworth ja Thompson osoittautuvat päteviksi sekä hassuttelun että toiminnallisempien osuuksien suhteen. Minulla on sellainen mielikuva, että Hemsworth oli ensimmäisessä Thor-elokuvassa vielä hieman pökkelö, mutta sittemmin hän on kehiittynyt oikein vakuuttavaksi tällaisissa veijarirooleissa. Myös Thompson tekee hahmostaan sympaattisen, ja kaksikko on ilmeisesti näytellyt yhdessä loppupään Marvel-elokuvissa, joten heidän kemiansa on testattu ja toimii tässä oikeastaan paremmin kuin Smithillä ja Jonesilla aiemmissa jatko-osissa. Kolmanteen keskeiseen roolin nouseva Liam Neeson on jäyhä yrmy, mutta sehän häneltä tunnetusti luonnistuu. Koomisena kevennyksenä (jos Hemsworthia ei lasketa sellaiseksi) on sitten vielä sarkastisia kommentteja laukova ja sankarien taskuun mahtuva hauska cgi-pikkuotus.

Vuonna 2019 oltiin jo tilanteessa, jossa Disneyn kymmenvuotinen Marvel-saaga oli saavuttanut ensimmäisen päätepisteensä ja sen menestyskaavaa pyrkivät apinoimaan osapuilleen kaikki. Vaikutteet ovat selvästi nähtävissä myös Men in Black: Internationalissa, eikä vain siinä mielessä että näyttelijät ovat supersankarikuvioista tuttuja. En ole suurinta osaa Marvel-elokuvista nähnyt, joten vertailu perustuu toisen käden tietoihin ja yleissivistykseen, mutta tältä pohjalta oletan, että hahmojen välinen tauoton hassunhauska letkauttelu tulee juuri Marvelin sylttytehtaalta. Useimmiten se toimii ja saa vähintään hymähtämään, mutta ajoittain lohkaisut menevät hieman ohi maalin ja pahimmillaan jopa jarruttavat tarinan etenemistä, kun kaksi tai useampi hahmoista jää loputtomasti sanailemaan keskenään. Maneeri on ilmeisesti syntynyt joskus 2010-luvun loppupuolella, sillä edellisessä elokuvassa juonenkuljetus oli vielä dynaamisempaa eikä jumittunut sankarien sanasotaan. Hölötys ei sentään karkaa käsistä lähellekään niin pahasti kuin vuoden 2016 Ghostbustersissa, jossa näyttelijät tuntuivat höpisevän aivan omiaan (Hemsworth oli muuten siinäkin), mutta hienoista karsimista olisi paikoitellut voinut tehdä – tosin poistettujen kohtausten perusteella näin on jo tehty varsin raskaalla kädellä, eli alun perin sanan säilä sivalteli vielä tiuhempaan tahtiin.

Höpinät eivät sentään hidasta menoa liikaa, ja suurimman ajasta elokuva on selvästi parhaasta päästä uuden ajan Hollywood-popcornviihdettä. Toiminta on entistä hulppeampaa, huumori on pääosin hauskaa, eikä juoni poukkoile holtittomasti vaan pysyy kasassa kaikista käänteistä huolimatta. Riski liialliseen nopeatempoisuuteen tosin on olemassa, koska paikasta toiseen liikutaan paljon ja Lontoon lisäksi käydään esimerkiksi Pariisissa, Napolissa ja Marrakeshin markkinoilla, mutta hengähdystaukoja maltetaan pitää riittävästi, jotta henkilöille rakentuu mielekkäät persoonallisuudet ja heidän kohtalostaan jaksaa välittää. Tästä saanee kiittää ennen kaikkea Thompsonia, Hemsworthia ja kuka sen pikkuotuksen äänenä nyt sitten onkin, tosin tolkullisella käsikirjoituksella on varmasti myös ollut oma tärkeä osansa (vaikka näiden hulluttelujen kohdalla ”tolkullinen” on tietysti aina venyvä käsite). Loppuratkaisu on jopa yllättävä ja ehtii mennä jännittävän puolelle, vaikka tietäähän sen että hyvin näissä lopulta aina käy.

Nostalgiaa ei taaskaan tarjoilla liikaa, vaan neljäs elokuva pyrkii selkeästi seisomaan omillaan, mikä on onnistunut ratkaisu. Puhuva mopsi ja etana-alienit tosin käyvät muodon vuoksi kääntymässä, mutta muuten sekä hahmot että vitsit ovat uusia ja kantavat oman tarinansa oivallisesti. Kohdattavat avaruusolennot ovat taas uudenlaisia, klassisten härvelien ohessa esitellään uusia vimpaimia, ja onhan koko konsepti tavallaan uudistunut viedessään miehet (ja naiset) mustissa Amerikan mantereen ulkopuolelle ja lisätessään mukaan James Bondin hengessä vaihtuvat eksoottiset ympäristöt. Kaikesta tästä huolimatta tuttu Men in Black -henki on vahvasti läsnä, ja oikeastaan merkittävin aikojen muuttumisen merkki oli, etten enää tunnistanut ketään niistä julkkiksista, joiden vihjattiin olevan valeasuisia muukalaisia.

Suureksi yllätyksekseni on siis todettava, että pienistä kauneusvirheistään huolimatta neljäs elokuva on jatko-osista onnistunein. Alkuperäisen kanssa on mahdoton kilpailla, mutta kakkonen jää kauas taakse ja kolmonenkin ohitetaan turvanmitalla. Uudet hahmot voittavat katsojan puolelleen, ja heidän seikkailujaan katsoisin mielihyvin lisää. Harmi kyllä International ei oikein miellyttänyt sen enempää suurta yleisöä kuin kriitikkoja, joten tokkopa jatkoa tullaan näkemään ainakaan tällä kokoonpanolla.

*

Ja näin päättyy tämänkertainen katsauksemme. En missään vaiheessa päässyt kiljaisemaan ”Luojan tähden, lopettakaa!”, vaan Men in Black paljastui odottamattoman hyväksi elokuvasarjaksi. Kakkososa oli hieman köpöinen esitys, mutta ei sekään varsinaisesti huono, ja kolmas ja neljäs olivat kumpikin oman aikakautensa mittapuulla toimivaa viihdettä. Tätä sarjaa voin kokonaisuudessaan suositella humoristisen alien-kohelluksen ystäville – korkeintaan vuoden 2002 ensimmäinen jatko-osa saattaa olla ajoittain hieman työlästä katsottavaa, mutta se on onneksi lyhyt.

Paljastettakoon vielä lopuksi, että onnistuin viimein keräämään kaikki kahdeksan Saw-elokuvaa, joten niistä on tulossa katselmus ennemmin tai myöhemmin. Seuraavaksi kuitenkin tosiaan on vuorossa eeppinen juhlakirjoitus, jota varten pitää katsoa ja kommentoida peräti 11 elokuvaa. Tuosta lukemasta ja alussa antamastani informaatiosta voi joku nokkelampi ehkä jo päätellä, mitä on tulossa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s