Fantasiaa kaukomailta

Kauhua ja scifiä on kaukomailta jo nähty, joten seuraavaksi sitten fantasiaa! Näistä kolmesta ns. spekulatiivisen fiktion päägenrestä fantasia on minulle se vähiten mieluisa, ja syynä lienee, että tutustuin lajityypin eri osa-alueisiin aina vähän liian myöhään. Angloamerikkalaisia ”tallipoika paljastuu kuninkaaksi ja pelastaa pseudokeskiaikaisen maailman”-eepoksia luin vasta parikymppisenä – tai yritin, sekä David Eddingsin että Tad Williamsin sarjat jäivät kesken ja Robert Jordania en vahingosta viisastuttuani edes aloittanut – vaikka niihinhän pitäisi tarttua ahmimisikäisenä varhaisteininä, kun tärkeintä on kirjasarjan pituus ja kirjojen paksuus eikä tyyliseikoista tai sisällön kökköydestä vielä ymmärrä mitään. Angstiseen nuoreen mieheen olisi kaiketi paremmin vedonnut HBO:n Game of Thronesin tyyppinen grimdark-nihilismi, mutta siihen viimein törmätessäni olin jo yli kolmekymppinen ja synkistely ja rankistelu olivat alkaneet vähän rasittaa, joten keskenpä sekin jäi.

Vaan onhan fantasia toki laaja genre, johon kuuluu paljon muutakin kuin anglomaailman liukuhihnalta kirjoitetut verkonpainot ja niistä tehdyt verta ja tissejä -henkiset tv-sarjat. Howardilaisesta miekka&magia-novellistiikasta olen aina pitänyt, Noituri-kirjat ovat suuria suosikkejani, ja esimerkiksi tietokonepeleissä vähän köpöisempikin perusfantasiamaailma yleensä toimii, kun sitä pääsee tutkiskelemaan omin nokkineen. Myös elokuvissa olen fantasialle hieman hövelimpi, koska kirjapuolella suurin ongelma yleensä on uuvuttava pituus ja elokuva harvoin kestää kovin paljon yli kahta tuntia.

Harmi kyllä fantasiaelokuvia on aina tehty länsimaissa aika vähän, jos ajatellaan nimenomaan jälkitolkienilaista omaan kuvitteelliseen maailmaansa sijoittuvaa fantasiaa – mikä on outoa kun ajattelee, kuinka suosittu lajityyppi on vaikka juuri kirjallisuudessa ja peleissä. 80-luvulla nähtiin pari Conan barbaarin ja Willow’n kaltaista poikkeusta, mutta pitkän aikaa tehosteteknologia taisi asettaa rajoituksensa tämän tyyppisten tarinoiden toteuttamiselle, ja kun se ongelma alkoi uudella vuosituhannella poistua, oli Hollywoodissa jo päästy nykyiseen tilanteeseen, jossa elokuvien on aina oltava uusintaversioita takavuosikymmenten suosikeista. Ja takavuosikymmenillähän ei juuri tehty fantasialokuvia, enkä kyllä toivokaan näkeväni vaikkapa Willow-remakea. Uusio-Conanissa oli jo kestämistä.

Kaukomailla kaikki on toisin, ja ilmeisesti varsinkin Kiinassa tehtaillaan fantasiaspektaakkeleita oikein urakalla. Tässäkin katsauksessa sen lajin teoksia on jokunen, jos kohta myös muuta. Katsotaanpa mitä täältä nyt tulee!

Sword of Destiny (2016)

Erakoksi vetäytynyt miekkamestari, joka stereotypiasta poiketen on nainen, palaa ihmisten ilmoille vanhan ystävän ja taistelutoverin hautajaisiin. Vainajalta on jäänyt kuuluisa miekka, jonka kantaja väitetysti ei häviä yhtäkään taistelua, ja pian käy ilmi, että pahamaineinen sotaherra on juurikin tämän perintömiekan perässä. Sitä pihistämään saapuu heti kättelyssä nuori varas, ja vaikka nuorukainen jää kiinni ja päätyy häkkiin, tulee selväksi ettei hän ole viimeinen yrittäjä ja seuraavat tulevat todennäköisesti väellä ja voimalla. Niinpä on kerättävä joukko sotureita legendaarista miekkaa vartioimaan, ja yksi tarjokkaista on miekkamestarittaren kuolleeksi luulema vanha rakastettu. Romantiikkaa syntyy myös varkaan ja hautajaisvieraiden joukossa paikalle livahtaneen nuoren neidon välille, ja neito hankkiutuu vielä miekkamestarittaren oppilaaksi, vaikka myyttinen miekka hänelläkin taitaa olla kiikarissa omista syistään.

Tämä oli jatko-osa vuosituhannen taitteen elokuvalle Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme. Sen olen aivan varmasti joskus nähnyt, mutta en oikeastaan muista siitä muuta kuin henkilöiden kummallisen tavan liikkua tarvittaessa jokseenkin painovoimasta piittaamatta. Wikipedian perusteella miekkamestarinainen oli kuitenkin myös siinä pääosassa (jopa näyttelijä on sama), alussa vietetään toisen vanhan päähenkilön hautajaisia, ja samaa miekkaa molemmissa elokuvissa ilmeisesti jahdataan. Itsenäiseltä tarinalta tämä kuitenkin tuntui, ja vaikka menneistä tapahtumista oli ajoittain takaumia ja niillä oli oleellinen merkitys henkilöiden motiiveille, oletan että ne oli filmattu ja kirjoitettu tätä elokuvaa varten, ja henkilötkin taisivat olla suurelta osin uusia. (Myönnän valkoisuuteni rajoittavan minua sen verran, että vieraiden kulttuurien nimet eivät oikein jää päähän, joten Wikipedian pitkähköä Hiipivä tiikeri -juonitiivistelmää tahkotessani putosin äkkiä nimien suhteen kärryiltä eivätkä ne tässä uudemmassakaan elokuvassa oikein tahtoneet rekisteröityä.)

Itse elokuva oli joka tapauksessa oikein mainio ja miellyttävällä tavalla vanhanaikainen seikkailu. Henkilöitä oli aika paljon, mutta heillä oli selkeät ja toimivat persoonallisuudet. Kaikkia ei ehkä hyödynnetty niin paljon kuin olisi voinut, vaan enpä tiedä olisivatko vaikkapa yhden ominaisuuden ympärille rakennetut sinänsä sympaattiset palkkasoturit kovin paljon suuremmassa roolissa lopulta toimineet. Lähinnä pahikset olisivat kaivanneet lisää ruutuaikaa, nyt heitä ei nähty oikeastaan kuin toimintakohtauksissa, joita tosin oli paljon. Millään lailla realistista äksön ei ollut, eikä sen tässä lajityypissä kai kuulukaan olla, ja yliampuva akrobatia sun muu temppuilu oli ainakin komeaa katsottavaa. Ajoittain touhu meni myös aivan tarkoituksella koomiseksi, vaikka tarpeen vaatiessa osattiin vakavoitua, ja suvantojakin oli riittävästi ettei jatkuva hosuminen alkanut puuduttaa. Rytmitys oli oikeastaan liki täydellinen, etenkin jos vertaa 2010-luvun jälkipuoliskon angloamerikkalaisten seikkailufilmien poukkoilevaan kohkaamiseen. Fantasiaelementtejä ei ollut kovin paljon, vain yksi selkeästi yliluonnollinen hahmo kohdattiin, mutta ilmeisesti myös pääsankarien ja -roistojen kyky loikkia korkealle ja liukua katolta toiselle perustui jonkinlaisiin luonnottomiin lahjohin (vaikka sitä ei tässä suuremmin avattu), ja olihan nimiroolin saaneella miekallakin maagisia ominaisuuksia.

Ei lainkaan hullumpi avaus katsaukselle. Hieman häiritsi, että henkilöt oli pistetty puhumaan englantia – ääniraidan olisi voinut vaihtaa myös mandariinikiinaksi, mutta suun liikkeiden perusteella englanninkielinen oli alkuperäinen. Toisaalta, ehkäpä tuttu kieli pehmitti laskua kaukomaiden fantasian maailmaan.

Blade of the Immortal (2017)

Seuraavaksi siirrymme Japaniin, mutta pysymme samankaltaisissa teemoissa ainakin jollain tasolla. Herransa pettänyt samurai pakoilee palkkionmetsästäjiä lapsen tasolle taantuneen sisarensa kanssa, kunnes takaa-ajajat saavat heidät viimein kiinni. Sisko kuolee, samurai itsekin jää henkihieverissä makaamaan tekemänsä varsin kunnioitettavan ruumisläjän keskelle, mutta saa osakseen kirouksen, jonka ansiosta jää vaeltamaan maita ja mantuja kuolemattomana. Viisikymmentä vuotta myöhemmin nuori tyttö etsii maailmasta vetäytyneen kuolemattoman miekkamiehen käsiinsä ja pyytää tämän apua kostaakseen vanhempiensa murhaajille. Kuten näissä tarinoissa usein käy, samurai on aluksi vastahakoinen mutta muuttaa mielensä – jopa melko nopeasti, sillä tyttö muistuttaa kovasti hänen ammoin kuollutta siskoaan. Parivaljakko lähtee jäljittämään murhaajia ja pyrkii löytämään näiden johtajan, nuoren ylpeän miekkamestarin, joka tahtoo yhdistää taistelulajien koulukunnat ja siten haalia itselleen valtaa ja kunniaa. Samaisen pääroiston perässä on muutama muukin taho, joita hänen suunnitelmansa eivät miellytä, joten yksinkertaisen kostotarinan taustalta paljastuu ajan mittaan monimutkaisempi kudelma.

Tämä oli hieman omituinen elokuva näin länsimaisesta näkökulmasta (tosin en ehkä sanoisi näin, jos olisin katsonut seuraavaksi tulevan Jumalia ja demoneita -elokuvan ensin). Perusidea on sinänsä klassinen, mutta juonenkuljetuksessa ja henkilöissä oli varsin erikoisia piirteitä ja yksityiskohtia. Jonkin verran asioita selkiytti, kun googlasin että pohjana on japanilainen sarjakuva, jota tehtiin parikymmentä vuotta – siltä kantilta ajatellen ei ole ihme, jos miltei kahden ja puolen tunnin kestosta huolimatta tuli välillä tunne että eteenpäin kiirehditään turhan nopeasti. Myös monet kummalliset sivuhahmot, joista yksi esimerkiksi rustaili rakkausrunoja päähenkilötytölle ja kiinnitti irtopäitä olkatoppauksiinsa, alkoivat tuntua asiaankuuluvilta, kun ne ymmärsi nimenomaan mangahahmoiksi. Omituisuudet keskittyivät tosin lähinnä yksittäisiin roistoihin, joita etenkin alkupuolella jahdattiin ja joihin kuului vaihtelevan eksentrisiä persoonia. Mieleeni tuli jopa muistumia Crow-sarjakuvasta, jota kaikki gootit ysärillä fanittivat – siinäkin kuolematon kostaja taisi napsia aika erikoisia tyyppejä yksi kerrallaan, jos kohta en siitä enää paljoa muista. Blade of the Immortal -sarjakuva tosin alkoi myös 90-luvun alussa, joten tiedä sitten mihin suuntaan vaikutteet ovat kulkeneet. (Sarjakuvista tiedän ylipäätään niin vähän, että kaiketi parempi olla puhumatta siitä aiheesta mitään.)

Viihdyttävä pläjäys tämäkin kyllä oli, kunhan tyylistä sai otteen. Suorat fantasiaelementit rajoittuivat periaatteessa Highlander-henkiseen kuolemattomuuden konseptiin, mutta joillain muistakin hahmoista oli ainakin tulkinnanvaraisia yliluonnollisia ominaisuuksia, ja niin erilaiset aseet kuin taistelukohtausten koreografiat olivat sen verran huikentelevia, että tuskin kukaan ainakaan kovin pitkään kuvittelee katsovansa realistista kuvausta historiallisesta Japanista. Suurelta osin viehätys pelasi kahden päähahmon ja heidän suhteensa varassa, kuten klassista on, mutta muutkaan hahmot eivät olleet aivan niin yksioikoisia kuin aluksi tuntui, ja juoni teki sen verran kiemuroita etten loppua kohti enää osannut sanoa, tuleeko kaikki sittenkään päättymään sankarin ja roiston välienselvittelyyn. Kuolemattomuuskin oli kuvattu miellyttävän (tai ehkä paremminkin epämiellyttävän) tuskalliseksi, hieman samaan tapaan kuin takavuosien Logan-elokuvassa. Ja kun pituus oli se mikä oli, toimintaa riitti pitkin matkaa vaikka suvannot olivat välillä pitkiä. Jo alussa pääsamurai tappaa sata miestä (näin myöhemmin sanotaan, en laskenut), lopussa päästään todennäköisesti vielä kovempiin ruumislukemiin, ja taidokkaita kaksintaisteluja on myös tarjolla yllin kyllin. Jos siis pitää elokuvista, joissa ihmisiä lyödään miekalla, tässä sitä lajia on tarjolla enemmän kuin muistan ihan hetkeen nähneeni.

Jumalia ja demoneita (2016)

Myönnän, että jouduin hetken kokoamaan ajatuksiani tämän elokuvan kanssa. Tai kuten nuoriso tapasi sanoa joskus kymmenkunta vuotta sitten: ”Mitähän vittua minä juuri katsoin?” Ääniraita oli ensimmäisen elokuvan tapaan englanniksi, ja nyt se ei huulisynkasta ja ääntämyksestä päätellen ollut alkuperäinen, mutta Netflix tarjosi puhutuiksi kieliksi jostain syystä vain englantia ja saksaa, enkä usko että kiinalaiset ja hongkongilaiset näyttelijät teutoniakaan alkujaan solkkasivat. Jälkeenpäin tosin harmittaa, etten katsonut tätä saksaksi puhuttuna, koska se olisi tavallaan sopinut yleiseen tyyliin.

Perustarinan voi periaatteessa tiivistää aika simppelisti ja järkevästi – ollaan fantasiamaailmassa, jota lohikäärmedemonin hallitsema kuningas ja hänen toisella tapaa demoninen jalkavaimonsa yrittävät valloittaa, ja hyvän valtakunnan sankarit ovat aluksi vapauttamassa vankeja pahojen hallitsijoiden palatsista Gandalf-henkisen velhon avulla. Pelastusoperaatio toimii introna, joka esittelee maailman, asetelmat ja henkilöt, ja sen jälkeen yksi sankareista lähtee velhon käskystä etsimään myyttistä miekkaa, koska ainoastaan sillä voi surmata lohikäärmedemonin. Matkan varrella hänen avukseen liittyy joukko seuralaisia, mutta demonikuninkaan häijy kenraali hengittää niskaan ja salakavalampiakin juonia on tekeillä. Ennen pitkää miekka silti löytyy, ja sitten pitääkin jo rientää puolustamaan hyvän kuningaskunnan linnoitusta pahalaisten armeijalta. Sitä ennen on ehditty kohdata noitia ja hirviöitä, käydä merenalaisessa valtakunnassa ja lentävässä rauniokaupungissa, ja lopussa otetaan yhteen jättiläishirviöksi muuttuneen häijyn kenraalin kanssa mutta paha kuningas ja hänen jalkavaimonsa jäävät vielä punomaan uusia juonia mahdollisen jatko-osan varalta. Sankareilla on jopa eräänlaisia supervoimia, jotka ainakin yleisellä tasolla muistuttavat Marvel-elokuvista, ja meno on hassunhauskan dialogin värittämää nopeatempoista toimintaseikkailua, jossa sattuu ja tapahtuu osapuilleen koko ajan samaan tapaan kuin 2010-luvun Hollywoodin popcorn-viihteessä.

Yllä esitetty ei kuitenkaan anna täysin oikeaa kuvaa siitä, mitä käytännössä on luvassa. Maailma on ensinnäkin aika jännittävä sekoitus fantasiaa, scifiä ja jopa steampunkia, eli vaikka aseina on miekkoja, keihäitä ja jousipyssyjä, velhot tekevät taikojaan ja yleinen estetiikka on pääasiassa fantasiakeskiaikaa (toki Kaukoidän näkökulmasta), nähdään myös lentoaluksia ja hologrammikarttoja, yksi keskeisistä henkilöistä paljastuu jonkin lajin automatoniksi, ja sitä rataa. Lähin minulle mieleen tuleva vertailukohta olisi oikeastaan 80-luvun Masters of the Universe -franchise (paha kenraali jopa ratsastaa jättiläismäisellä pantterilla), joka tosin ei erinäisistä absurdeista elementeistään huolimatta ollut näin happoista touhua. Nimittäin ensinnäkin edellä mainittu fantasiaestetiikka puvustuksesta ja lavasteista erilaisiin olentoihin ja efekteihin on korniuteen asti räikeää, ja toiseksi, vaikka osa henkilöistä kuten pääsankariksi muodostuva kungfu-maagikko, hyvä kuningas poikineen ja pahat hallitsijat ovat sinänsä jokseenkin tolkullisia ja vakavia hahmoja valitun lajityypin mittapuulla, oikeastaan kaikkien muiden kohdalla mopo ajetaan ihan tietoisesti pöpelikön puolelle. Sankarilla esimerkiksi on apunaan peräti kaksi koomista cgi-kaveria, vitsaileva köynnöskasvi ja supervoimilla varustettu lentävä vauva (jälkimmäinen sentään muuttuu välillä aikuiseksi, vaikka käyttäytyy kyllä silloinkin varsin keskenkasvuisesti), sankareita auttava velho nuortuu aina voimiaan käyttäessään ja unohtaa samalla yhä suuremman osan taidoistaan ja tiedoistaan, hyvän kuninkaan linnoituksen puolustusjärjestelmänä toimivat maasta ponnahtelevat lentoaluksia murskaavat kivipylväät, ja paikasta toiseen liikutaan kokoon taitettavalla veneellä, joka tarpeen vaatiessa myös lentää. Muun muassa.

Varsinainen juonikin on jotakuinkin älytön, ja muistuttaa oikeastaan tarinoita, joita itse kirjoittelin kymmenvuotiaana koltiaisena 80-luvulla silloisen populaarikulttuurin inspiroimana – paljon omaksutaan suosituista tuotoksista, kuten nyt tässä vaikkapa Sormusten herrasta ja supersankarileffoista, mutta lähinnä sillä tasolla, että mukaan pitää saada ”kaikkia siistejä juttuja”, eikä touhussa ole ammattikirjoittajille ominaista kerronnallista logiikkaa vaan juonen vaiheet rakentuvat jokseenkin siten, että mennään tai joudutaan johonkin jännittävään paikkaan ja siellä tapahtuu jotain, mikä saattaa sankarit vaaraan (mahdollisesti heidän itse ensin töpeksittyään) ja siitä täytyy selvitä. Ja sitten taas seuraavaan jännittävään paikkaan koheltamaan! Oikeastaan missään ei ole hirveämmin järkeä, jos sitä vähänkään tarkemmin miettii, eikä kyllä oikeastaan edes vaikka ei miettisi.

Täytyy kuitenkin sanoa, että ainakin tässä tapauksessa lopputulos on erinomaisen viihdyttävä. Cgi-hahmojen touhut ovat välillä turhan piirroselokuvamaisia, ja etenkin vauvaan ehdin aluksi jo tuskastua, mutta viimeistään aavikolle sijoittuvassa takaa-ajossa mentiin niin pitkälle älyttömyyksiin että hahmo alkoi toimia. Näinhän typerät ideat usein kannattaa vetää mahdollisimman överiksi! (Tosin vauvelin myöhempi merenalainen seikkailu uhkasi kyllä koetella jo tämänkin totuuden rajoja.) On ehkä hieman ristiriitaista ylistää samaa nopeatempoista kohkaamista ja keskenkasvuista huumoria, josta toisaalta kritisoin uusia Star Warseja ja vastaavia Hollywood-tuotoksia, mutta kun yritän analysoida asiaa tarkemmin, uskon nyky-Hollywoodin ongelman olevan, että kohellus ja ideat jäävät liian laimeiksi ja niitä myös vaivaa koko länsimaisen populaarikulttuurin vallannut postmoderni virnuilu. Sitten taas sen perusteella, mitä olen näitä Kaukoidän ison budjetin tehostespektaakkeleita katsonut, niistä välittyy tietty meidän kulttuuripiiristämme jo kadonnut vilpittömyys, joka oli vielä keskeisesti läsnä 80-luvulla ja jollain tasolla säilyi 2000-luvun alkuvuosiin asti (toki koko ajan hiipuen) – eli juustoa ei pelätä, vaan kun kerran hölmöilemään ryhdytään, ollaan sitten aidosti pöhköjä, ja toisaalta tarpeen vaatiessa heittäydytään pakahduttavan sentimentaalisiksi.

Jos tätä elokuvaa lähtisi vakavissaan kritisoimaan, niin onhan siinä monia ihan oikeitakin ongelmia. Keskeisiä sankareita on periaatteessa neljä, mutta heistä kaksi oikeastaan vain esitellään kertaalleen ja sitten unohdetaan lopun isoon toimintakohtaukseen asti. Loppu tuntuu ylipäätään hätiköidyltä, eikä tarinaa edes saateta kunnolla päätökseen vaan turhankin selvästi pohjustetaan jatko-osaa (jonka kyllä varmasti katson jos sellainen tulee, ei sillä). Maailma ja useimmat henkilöt jäävät lopulta aika epämääräisiksi, ja sinänsä komeat tehosteet ja ympäristöt ovat cgi:lle tyypilliseen tapaan hieman muovisen oloisia. Hyvät puolet kuitenkin kompensoivat tällaisia puutteita – onpa kerrankin omaan uuteen maailmaansa sijoittuva tarina, joka ei perustu mihinkään puhkikaluttuun vanhaan franchiseen ja jossa on pohjimmiltaan hyväntahtoinen, samalla kuitenkin riittävän jännittävä ja oikealla tavalla hassunhauska seikkailumeininki. Järkevämmällä ja mietitymmällä käsikirjoituksella olisi tietysti saatu aikaan vakavassa mielessä hyvä fantasiaelokuva, nyt lopputulos on enemmänkin viihdyttävää b-elokuvaa, mutta eipä sellaistakaan enää länsimaissa tehdä. Hyvä että jossain tehdään!

Bleach (2018)

Mahdetaankohan Japanissa kirota manga- ja animefilmatisointeja samaan tapaan kuin meillä lännessä loputtomia supersankarielokuvia? Tässä nimittäin oli nyt katsauksen toinen japanilainen elokuva, ja sekin perustui sarjakuvaan, josta on olemassa myös piirrossarja. On tosin muistettava, että sarjakuvien ja piirrettyjen asema japanilaisessa populaarikulttuurissa on aika erilainen kuin länsimaissa, ja vaikka meilläkin tehdään jonkin verran kumpaakin aikuisille, se on kuitenkin jossain määrin marginaalista toimintaa. Japanissa taas sarjakuvia ja animaatioita käsittääkseni on kaikista mahdollisista aihepiireistä ja tyylilajeista, ja niitä kuluttavat kaikki ”kymmenvuotiaista hevostytöistä keski-ikäisiin pornoeläimiin”, kuten eräskin Pelit-lehden toimittaja 90-luvulla asian ilmaisi. On silti tietty tyyli, jonka me lännen ihmiset usein ajattelemme anime- tai mangatyyliksi (kaiketi sen perusteella, mitä tänne on perinteisesti tuotu), ja vaikka myönnän olevani näiden japanijuttujen suhteen aivan diletantti, minäkin sentään tunnistan että Bleach edustaa juuri kyseistä tyylilajia.

Lukioikäinen poika, joka on pikkulapsena joutunut näkemään äitinsä kuolevan ja pitää itseään syyllisenä tragediaan, asuu isänsä ja kaksospikkusiskojensa kanssa, käy koulua ja hengailee purilaispaikassa muiden teinien mukana, mutta hänellä on lisäksi kyky nähdä kuolleita ihmisiä ja jutella näille. Henkimaailmassa on myös muita olentoja kuin tavallisia haamuja, nimittäin ”noutajia”, jotka saattavat sielut seuraavaan paikkaan, sekä ”onttoja”, jonkinlaisia demoneja, jotka vaanivat niin eläviä kuin kuolleita. Näiden kahden ryhmän välienselvittelyyn nuori sankarimme joutuu yllättäen mukaan kesken iltapalan, ja välikohtaus päättyy siten, että noutajan ja lukiopojan roolit vaihtuvat päittäin. Tilanteen korjatakseen noutajaksi muuttuneen päähenkilön on tapettava demoneja ja kerättävä näiltä riittävästi hengenvoimaa, jotta pystyy palauttamaan ylimaalliset kyvyt alkuperäiselle noutajalle kuolematta operaation sivuvaikutuksena. Demonijahti taas ei onnistu ilman taistelukoulutusta, jonka noutaja lupautuu antamaan mutta josta päähenkilö, joka tahtoisi vain jatkaa normaalia elämää, ei ole kovin innostunut. Noutaja on tietysti tyttö, joka ilmestyy samaan kouluun uudeksi oppilaaksi sotkemaan ihmissuhteita, eikä siinä kaikki – yksi luokkatovereista paljastuu eräänlaiseksi noutajanmetsästäjäksi, jonka kanssa syntyy kahnausta, myös muut noutajat alkavat hiljalleen ihmetellä, minne heidän toverinsa katosi, ja jollain tapaa päähenkilön äidin kuolema tuntuu liittyvän kaikkeen henkimaailman touhuun.

Näissä katsauksissa ei voi koskaan tietää, mitä tulee vastaan, joten katselujärjestystä ei pysty miettimään etukäteen vaikkapa tykittelyn tason perusteella (olen yleensä käyttänyt aikajärjestystä vanhimmasta uusimpaan, tosin tässä katsauksessa pari elokuvaa meni vahingossa väärään järjestykseen). Tämä on sääli, sillä puhtaalta pöydältä katsottuna Bleach olisi ollut hulvatonta tykitystä, mutta edellisen Jumalia ja demoneita -pläjäyksen päälle se tuntui vaisummalta kuin tosiasiassa oli. Mitään jatkuvaa rymistelyä se ei ole ylipäätään, vaan suuri osa ajasta käytetään eri henkilöiden sekoiluihin ja varsinkin päähenkilöpojan ja noutajatytön väliseen nokitteluun. Isompia toimintakohtauksia on oikeastaan vain kaksi ennen loppuhuipentumaa, jossa kyllä sitten rytisee koko muun elokuvan edestä. Tylsää ei silti ehdi tulla, jo ihan siksikin että näyttelijät ovat ilmeisesti omaksuneet lähdemateriaalin ja simuloivat varsin onnistuneesti sellaista höpsön ylikorostettua käyttäytymistä, jonka (kenties hieman stereotyyppisesti) yhdistän animehahmoihin. Oletan muunkin estetiikan olevan samalta sylttytehtaalta, aina jättikokoisista miekoista kaikkien teinityttöhahmojen käyttämiin koulupukuihin (no, koululaisiahan he tietysti ovatkin, ja puvut ovat ihan järkevän oloisia eivätkä pornokaupasta peräisin). Demoneja nähdään vain kolme, mutta jokaisella on omanlaisensa ulkoasu, vaikka ne myös tunnistaa saman lajin edustajiksi.

Bleach taitaa olla sen lajin elokuvia, jotka on suunnattu hieman nuoremmille katsojille, eli teinidraamaa riittää ja sinänsä yliampuvat toiminnalliset osiot ovat aika kilttejä eikä kenellekään, demonit poislukien, käy kovin pahasti. Kyllä tämä silti jaksoi setämiestäkin viihdyttää jo ihan tietyllä eksotiikalla ja länsimaista nuorisofiktiota hilpeämmällä meiningillä. Selvästi on taas kerran nähtävissä, että pohjana on laajempi lähdemateriaali ja sitä on jouduttu karsimaan raskaalla kädellä, mutta vaikka pari sivuhenkilöä jää vähän maininnan asteelle, yllättävän monet kuitenkin saavat järkevän kokoisen roolin ja esimerkiksi koulukavereista ja perheenjäsenistä muodostuu tunnistettavia hahmoja, joista aina muisti millainen tyyppi kukakin on. Itse päähenkilö on hieman rasittava kaikessa angstailussaan, mutta niinpä kai lukiopojan kuuluu olla, ja hänen vastaparinsa onnistuu olemaan varsin uskottava lukiotytön rooliin joutuneena ikivanhana kuolemattomana soturina. Hirviötkin ovat omaperäisen näköisiä otuksia, ja mittelöt niitä vastaan sopivan kiperiä.

The Yin-Yang Master: Dream of Eternity (2020)
The YinYang Master (2021)

Netflixiin ilmestyi kaksi lähes samannimistä elokuvaa suunnilleen samoihin aikoihin, ja kun en asiaa tarkemmin tutkinut, kuvittelin näiden olevan jatkoa toisilleen. Oli hieman outoa, että nimenomaan aikaisemmassa osassa olisi alaotsikko, jollaisen kuvittelisi sopivan paremmin jatko-osaan, ja nimen kirjoitusasukin vaihtuu, joten googlailin vielä varmistukseksi, ja yllättäen selvisi, että elokuvilla ei olekaan suoraa yhteyttä toisiinsa (tein selvitykset siis ennen katsomista, katsomisen jälkeen asia olisi tietysti ollut selvä). Molempien pohjana on kyllä sama japanilainen (ei siis kiinalainen) fantasiaromaanisarja, mutta Ying-Yang Master perustuu suoraan kirjoihin ja YingYang Master taas kirjoista tehtyyn tietokonepeliin. Siis vähän niin kuin tehtäisiin yksi filmatisointi Noituri-kirjoista ja toinen Witcher-tietokonepeleistä, ja vieläpä julkaistaisiin ne liki samaan aikaan! Väliä ei näilläkään nimittäin ole käytännössä kuin muutama kuukausi, vaikka vuosi ehti vaihtua välissä. Tällaisesta sinänsä kiehtovasta tapauksesta voisi periaatteessa laatia laajemmankin tuplakatsauksen, mutta koska en tunne lähdemateriaalia yhtään, vertailu jäisi väistämättä pintapuoliseksi joten tehtäköön se samalla vaivalla tässä.

Vuoden 2020 Ying-Yang Master kertoo tarinan velhon oppilaaksi päätyneestä orpopojasta, joka nuoreksi mieheksi vartuttuaan menettää mestarinsa ja joutuu ottamaan vastaan tämän tärkeimmän tehtävän. Aina muutaman vuosikymmenen välein pääkaupungissa havahtuu jättiläismäinen käärmedemoni, joka uhkaa ahmaista maailman, ja neljän ilmansuunnan mestarien on saavuttava paikalle suorittamaan rituaali, jolla otus suljetaan kaupungin muurien sisäpuolelle ja karkotetaan. Käärme on taas heräilemässä, joten pääkaupunkiin käy velhon matka ja siellä kohdataan kolme muuta mestaria, ylpeä nuori soturi ja salavihkainen neitokainen sekä vanha tietäjä, joka tosin kuolee epäilyttävissä olosuhteissa heti kättelyssä ja saa sijaisekseen pääkaupungin temppelin pappina palvelevan nuorukaisen. Kasassa olisi siis klassinen fantasiatarinan seikkailijaryhmä – velho, soturi, varas ja pappi – mutta länsimaisesta keskiaikafantasiasta poiketen kaikki neljä ammattikuntaa omaavat sekä akrobaattiset taistelutaidot että vaihtelevin tavoin ilmeneviä maagisia kykyjä.

Aivan perinteinen fantasiakertomus ei ole muutenkaan kysymyksessä, sillä nyt ei kierretä ympäri maailmaa keräämässä taikaesineitä vaan pysytellään yhdessä ja samassa kaupungissa hovijuonittelun ja murhamysteerin parissa (tosin modernissa fantasiassa tällainen lähestymistapa on ollut tyypillinen jo pitkään). Neljä mestaria eivät lainkaan luota toisiinsa, vaikka velhon ja soturin välille hiljalleen kasvaa toveruudeksi lujittuva luottamus, ja asioihin ovat sekaantuneet myös prinsessa ja keisarinna, murhanhimoinen hiusdemoni ja vanhan velhon kaupunkiin jättämä apuhenki, sekä tietysti se käärme, jonka joku ilmeisesti tahtoo vapauttaa maailmaan. Kaikenlaisia demoneja ja henkiolentoja nähdään muutenkin paljon, eivätkä ne tai erilaiset taikakeinot ja maagiset esineet ole aivan länsitradition mukaisia (poislukien velhon teleporttailu, joka taitaa lainata ainakin visuaalisen esityksensä Marvelin Doctor Strangelta) vaan perustunevat joko japanilaiseen tai elokuvan kohdalla mahdollisesti myös kiinalaiseen traditioon – alkuteosta ja kumpaakaan kulttuuripiiriä tuntematta tätä on mahdoton sanoa. Tehostespektaakkeliksi elokuva on yllättävän rauhallinen, varsinaista toimintaa on aika vähän ja suuri osa kestosta rakennellaan henkilöiden välisiä suhteita ja selvitellään taustajuonen kiemuroita, vaikka lopussa käärmeen havahtuessa tietysti nähdään monivaiheinen huipentuma, jossa tanner tömisee ja aitaa kaatuu.

Kaksi tuntia ja vartti vierähti joka tapauksessa varsin sutjakasti, kunhan jonkin verran Hollywood-kerronnasta poikkeavaan tyyliin ensin pääsi kiinni. Juoni on kaikkinensa nokkela ja toimii ihan vakavana eeppisenä fantasiana eikä mene yliampuvaksi hassutteluksi, vaikka hillittyä huumoriakin on mukana, välillä noustaan toisaalta melkoisen dramaattisiin sfääreihin ja loppuselvittelyissä mopo lähtee väistämättä keulimaan. Varsin paljon aikaa käytetään kahden keskeisen päähenkilömiehen ystävystymiseen, joka onkin kuvattu koskettavasti ja kehittyy loppua kohti sikäli läheiseksi että aloin pohtia, olisiko taustalla jopa poikarakkautta. Suoraan mitään sellaista ei tuoda ilmi (eikä se taitaisi olla Kiinassa oikein sopivaakaan), ja toisaalta on jossain määrin modernin aikamme hapatusta etsiä kaikesta miesten välisestä ystävyydestä homoeroottista elementtiä, mutta toisaalta pohjalla on japanilainen alkuteos ja sikäläisessä populaarikulttuurissahan kauniiden nuorukaisten väliset romanssit eivät ole mitenkään tavattomia (eikä kummallakaan hahmolla kyllä ole naispuolista romanttista intressiä). On aina myös mahdollista, että tämän tyyppisten vihjausten piilottamisella megabudjetin viihde-elokuvan rivien väliin on tahdottu koetella sensuurin rajoja. Totuus asiasta jääköön kunkin katsojan oman tulkinnan varaan.

Vuoden 2021 YinYang Masterissa on periaatteessa samat kaksi keskeistä miespäähenkilöä, pääpahan virkaa toimittava käärmedemoni sekä monia tuttuja elementtejä ja yksityiskohtia, mutta kaikkia on käsitelty hyvin eri tavalla, juoni on aivan erilainen eikä tyylilajikaan ole sama. Maailma on nyt jakautunut ihmisen ja hirviöiden valtakuntiin, ja päähenkilövelho on ihmisten maailmassa järjestystä pitävän ja hirviöiden maailman uhkaa torjuvan velhojärjestön luopio, jonka väitetään oppilasaikanaan aiheuttaneen useiden toveriensa kuoleman. Varsinaisen tarinan alkaessa hän on jo selvästi vanhempi ja kokeneempi mies, elelee lainsuojattomana ja on koonnut itselleen iloisten veikkojen joukon erilaisista antropomorfisista metsän eläimistä ja omituisemmistakin otuksista, joita ei ole kelpuutettu sen enempää ihmisten kuin hirviöiden keskuuteen. Nuori ylpeä soturi on tässä versiossa kaupunginkaartin komentaja, jonka vartioiman verorahakuljetuksen velho kätyreineen rosvoaa, ja tästä syntyy näiden kahden välille antagonistinen suhde, vaikka he lopulta ystävystyvät. Sitten velhojärjestön vahtima taikakivi, johon on vangittu käärmedemonin sielu, joutuu varkaiden käsiin. Varkauden taustalla ovat synkemmät voimat, mutta murikka päätyy vahingossa velhon eläinystävien haltuun. Kiveä jahtaamaan lähtevät omia reittejään sekä velhon oppilasaikainen rakastettu, joka on kohonnut järjestön johtajattareksi, että kaupunginkaartin komentaja, joka potkitaan virastaan ja tahtoo hakea hyvitystä, ja jälkimmäinen saa vielä apurikseen oikukkaan tyttövarkaan. (Molemmilla päähahmoilla on nyt siis naispuolinen romanttinen intressi, eli homoepäilyjä ei synny.) Seurauksena on seikkailu pitkin ihmisten ja hirviöiden valtakuntia, ja selviääpä samalla asioita myös velhon menneisyydestä sekä totuus siitä, mitä hänen oppilastovereilleen aikanaan tapahtui ja kuka siitä tosiasiassa oli vastuussa.

Jos aiempi näkemys aiheesta oli vakavampaa ja jopa aikuisempaa fantasiaa, tässä mennään reippaasti humoristisen vauhtiseikkailun puolelle. Elokuva alkaa heti toiminnalla, ja etenkin ensimmäiset kohtaukset metsärosvoiksi ryhtyneine hillereineen ja kilpikonnineen ovat hulvattomia. Ihmishahmotkin ovat hyvin kärjistettyjä, heittävät huulta ja kompuroivat ja töppäilevät koomisesti tai käyttäytyvät muuten holtittomasti, ja aiemmasta elokuvasta sinänsä tutut loitsut toimivat hassunhauskoilla tavoilla. Alun jälkeen kohkaaminen hieman rauhoittuu eikä ole aivan yhtä riemastuttavaa, vaikka toki hirviömaailmassa nähdään kaikenlaisia kummallisia olentoja ja taikakeinoissa on hauskoja visuaalisia kikkoja. Loppupuolella jopa jonkin verran vakavoidutaan, kun menneisyyden salat keriytyvät hiljalleen auki, ja ratkaisun hetkillä on taas jokseenkin tolkuttomia taistelukohtauksia. Pituus jää hieman alle kahden tunnin, mutta kyllä siinäkin ajassa ehtii tapahtua melkoisesti. Kaikkeen pöhköilyyn nähden juoni on sinänsä täysin tolkullinen ja toimivalla tavalla yllättävä, eikä mopo varsinaisesti karkaa käsistä, vaikka toisaalta ajoittain jää sellainen tunne, että enemmänkin olisi voinut irrotella kun nyt kerran tälle tielle lähdettiin. Mukavan hyväntuulinen ja monin paikoin omaperäinen seikkailufilmi on silti saatu aikaan. Hollywood-vaikutteet ovat ehkä selkeät, mutta enemmän tässä kuitenkin kanavoidaan vähän vanhempaa länsimaista hömppäviihdettä tai uuden ajan tuotoksista niitä onnistuneimpia retroiluja (tyyliin jälkimmäinen Guardians of the Galaxy, jota tämä oikeastaan taisi kaikkein selkeimmin muistuttaa).

Paha mennä sanomaan, kumpi kaksikosta lopulta on elokuvana parempi, koska lähtökohdat ja tavoitteet ovat olleet molemmilla täysin erilaiset. Henkilökohtaisella tasolla vuoden 2020 Yin-Yang Master vakavampana eepoksena ja aidosti kauniina miehisen toveruuden kuvauksena vetosi sitten kuitenkin paremmin kuin vuoden 2021 YinYang Masterin kevyempi ote, mutta kyllähän hyvin tehdylle höpsöttelyllekin on aina paikkansa, etenkin tänä päivänä kun sellaista ei lännessä enää oikein osata tehdä. Hauska oli myös nähdä samasta lähdemateriaalista kaksi täysin erilaista tulkintaa, jotka molemmat toimivat omalla tavallaan ja valitsemassaan tyylilajissa. Kumpikin näistä kahdesta lukeutui ehdottomasti katsauksen parhaimmistoon.

Vaikka aluksi sanoin, etten ole suuri fantasiagenren ystävä, juuri fantasiakatsaus osoittautui näistä kaukomaa-aiheisista katselmuksistani kaikkein viihdyttävimmäksi, ja erityisesti kiinalaiset spektaakkelit olivat juuri sen lajin elokuvaa, jota olen uudella vuosituhannella jäänyt kaipaamaan. Tähän on siis hyvä lopettaa, ainakin toistaiseksi, vaikka eivätköhän kaukomaankatsaukset vielä jatku ennemmin tai myöhemmin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s