Natsat (1981)

Tätäkään 80-luvun elokuvaa en ollut koskaan nähnyt, mutta onneksi Netflix tarjoaa antejaan! Natsat ei edes kadonnut valikoimasta yhtä nopeasti kuin näillä kasari-ihanuuksilla yleensä on tapana, joten ehdin iskeä siihen vaikken heti ensimmäisen parin-kolmen viikon aikana löytänyt sopivaa hetkeä.

Klassista suomifilmiä olen harrastanut melko vähän, mutta sen verran sentään aiheesta tiedän, että sotilasfarssin alalaji on minullekin tuttu. Varsinaisesta sotaelokuvasta poiketen lajityyppi käsittelee yleensä rauhan ajan asepalvelusta, joka toki onkin täällä yleisen asevelvollisuuden piirissä oleellinen yhdistävä kokemus – peruskoulun ohessa yksi harvoista meidän postmodernin pirstaloituneiseen aikaammekin säilyneistä, ja suomifilmin kulta-aikana tietysti vielä vahvemmin, kun käpykaartiin tai kruununraakiksi päätyminen taikka pääseminen oli huomattavasti harvinaisempaa. Armeija on myös hyvin vahvasti oma maailmansa irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ylipäätään todellisuudesta, minkä ansiosta kantahenkilökunta on varsinkin ns. ennen vanhaan ollut täynnä kaikenlaisia eksentrisiä hahmoja, ja myös kokonaisen sukupolven kokoaminen yhteen väistämättä aiheuttaa mielenkiintoisia tilanteita, kun ihmiset, jotka siviilielämässä eivät koskaan kohtaisi, joutuvat paitsi tekemisiin keskenään, myös löytämään yhteisen sävelen omalakisessa ja ulkomaailmasta eristetyssä ympäristössä, joka on kaikille vieras. Farssin ainekset syntyvät kuin itsestään!

Amerikassa lähtökohta on tietysti hieman toisenlainen, koska sikäläinen armeija perustuu ainakin rauhan aikana vapaaehtoiseen värväytymiseen ja tämä väistämättä vaikuttaa sotilasaineksen valikoitumiseen. Amerikkalainen armeijakomedia lähteekin usein siitä, että tavalla tai toisella sopimattomat hahmot päätyvät värväytymään joko vahingossa jonkin epäonnisen tapahtumaketjun seurauksena tai sinänsä tarkoituksella mutta vastoin parempaa tietoaan. Peruselementit ovat kuitenkin pohjimmiltaan tutut – huumori väännetään sekä palvelustoverien että kantahenkilökunnan kummallisuuksista, armeijan sääntöjen kanssa syntyy hankausta ja varsinkin päähenkilöllä on antagonistinen suhde tiukkaa kuria pitävään vääpelihahmoon, ja ylipäätään keskeiset henkilöt tuppaavat muodostamaan jonkinlaisen hylkiöporukan, joka ristiriidoista huolimatta vähitellen löytää lämpimän toverihengen ja lopulta kunnostautuu tavalla tai toisella. Amerikkalaisessa variaatiossa tämä usein toteutetaan siten, että päädytään tosipaikan eteen jollekin sotatoimialueelle ja rykmentin murheenkryynit pelastavat päivän enemmän tai vähemmän tarkoituksella.

Natsat noudattaa juuri edellä kuvattua kaavaa, ja voisin oikeastaan kuvitella sen toimineen yhtenä innoittajana myöhemmille Poliisiopisto-elokuville, vaikka niissä ei armeijassa ollakaan, koska yhtäläisyydet ovat ilmeiset. Bill Murrayn esittämä hahmo on newyorkilainen osa-aikainen taksikuski ja kokopäivätoiminen vetelehtijä, joka alkaa olla kolmissakymmenissä mutta elää edelleen ns. jatkettua nuoruutta Harold Ramisin esittämän akateemisen ystävänsä kanssa. Murrayn kyynisen vittumainen asenne elämään ja ihmisiin ei miellytä taksiasiakkaita ja hän menettää työnsä, tyttöystäväkin kyllästyy katsomaan hänen retkuiluaan ja lähtee lätkimään, ja kun sen päälle auto viedään maksamattomien osamaksujen vuoksi ja myös asunto alkaa olla vaakalaudalla, Murray päättää värväytyä armeijaan ja saa Ramisin houkuteltua mukaansa, vaikka tämä epäilee että Murrayn elämänasenteella pärjää armeijassa vielä huonommin kuin siviilissä. Ja on tietysti oikeassa.

Osittain jo bussikuljetusta odotellessa ja viimeistään kasarmilla kohdataan muut keskeiset hahmot eli kestopöhnäisen oloinen huumehuuruhippi, hidasjärkinen mutta hyväntahtoinen maalaispoika, Psykoksi itsestään kutsuva potentiaalisesti vaarallisen oloinen hiippari, John Candyn esittämä rempseä pullukka ja kaksi hemaisevaa sotapoliisinaista (toista esittää myöhemmin Blade Runnerin Rachael-androidina tunnetuksi tullut Sean Young), sekä tietysti karski vanha kouluttajakersantti, nuorempi virkaintoinen kapteeni ja hänen hömelö apumiehensä. Kuten odottaa saattaa, Murray onnistuu heti kättelyssä hankkiutumaan kersantin silmätikuksi ja pääsee tästä eteenpäin toistuvasti kurinpidollisten toimien kohteeksi. Keskeinen henkilökaarti joutuu muutenkin kaikenlaisiin kommelluksiin sotilaskoulutuksen tiimellyksessä, tosin koettelemusten vastapainona armeijaelämää sulostuttavat sotapoliisittaret, joiden kanssa Murraylla ja Ramisilla syntyy romanssintynkää. Armeijassakin nimittäin voi rakastua! Päästäänpä iltavapailla jopa strippiklubille osallistumaan naisten mutapainiin. Vakavampana juonena taustalla nostetaan esille kaupunkisotaan suunniteltu panssariajoneuvo, jota esittelemään kapteenin pitää löytää pätevä miehistö uusista alokkaista. Lienee arvatttavissa, mikä porukka matkailuautoksi naamioidun tuhoaseen ohjaimiin päätyy ja miten hyvin siinä käy.

Natsat muistuttaa tosiaan yllättävän paljon syksyllä katsomiani Poliisiopistoja, jopa joitain ongelmakohtia myösten. Ohjaaja Ivan Reitman on tosin pätevämpi kuin… no, kuka Poliisiopistojen takana sitten ikinä olikin, joten kokonaisuus pysyy kasassa ja on rakenteeltaan selkeästi elokuva eikä jää sketsikokoelmaksi. Henkilöitä on kyllä periaatteessa liikaa, mutta juoni on rakennettu keskittymään Murrayn ja Ramisin sekä vääpelin, kapteenin ja sotapoliisien ympärille eikä sinänsä hauskojen muiden sotamiesten jääminen sivuun haittaa kovin pahasti, koska heistä on alkujaankin tehty sivuhenkilöitä (poislukien John Candy, jolla isompana nimenä – ja isona miehenä! – luonnollisesti on isompi rooli). Pari solttupoikaa tosin esitellään turhan perinpohjaisesti siihen nähden, etteivät he enää esittelyn jälkeen tee juuri mitään, mutta elokuvasta on ilmeisesti olemassa 20 minuuttia pitempi ohjaajan versio, joka mahdollisesti korjaisi asian. Lopun sankarillista toimintaosuuttakin aletaan pohjustaa hyvissä ajoin, sen sijaan että se vain yhtäkkiä tulisi vastaan, ja käsikirjoitus on ylipäätään pätevää työtä ja onnistuu välillä jopa yllättämään.

Eihän tämän tyyppisiä elokuvia tietysti juonen takia katsota, vaan hyvien läppien ja kaikkinaisen sekoilun, ja tällä osastolla Natsat suoriutuu mallikkaasti. Ei se nyt aivan kuoliaaksinaurattaja ole, mutta huomasin varsin taajaan hörähteleväni ääneen. Huumori on matalaotsaisesta ympäristöstä huolimatta nokkelaa, joskin aikakauteensa nähden välillä myös yllättävän roisia. Ei sentään varsinaista törkyä (jota sitäkin toki jo 80-luvulla tehtiin, jos kohta pääasiassa videolevitykseen), ja hävyttömyydet pysyvät suurimmaksi osaksi puheiden tasolla, mutta tissitkin vilahtavat jokusen kerran ja erityisesti mutapainikohtaus saattaa aiheuttaa myös nykypäivän katsojissa nikottelua. Toisaalta keskeiset naishahmot ovat, jälleen aikansa mittapuulla, aktiivisia ja toiminnallisia eikä heitä edes suuremmin erotisoida. Hieman voi tosin kummastella sitä, kuinka nopeasti ja ilman oikein mitään järkevää syytä pätevät sotapoliisit rakastuvat kahteen alokkaanretkuun, mutta sillä laillahan se elokuvaromantiikka 80-luvulla toimi!

Paljon lepää tietysti näyttelijöiden harteilla. Murray ja Ramis olivat ilmeisesti ystäviä ja jo tässä vaiheessa tehneet paljon komediaa yhdessä, ja se näkyy heidän välisessään kemiassa. Murray varsinkin on mainio kuten aina, vaikka vetää ajoittain överiksi hieman liikaa muuttamalla ääntään tai hosumalla fyysisesti eikä se ole hänelle aivan optimaalinen tyyli – hillitysti ja naama peruslukemilla lauottu kuiva huumori toimii hänen kohdallaan paremmin, ja hän lienee itsekin sisäistänyt tämän viimeistään muutamaa vuotta myöhemmin (jälleen Ramisin kanssa) tehdyssä Ghostbustersissa. Pelleily ei kuitenkaan onneksi karkaa käsistä. John Candy on myös hilpeä isohkossa sivuroolissaan, ja Warren Oates tekee kouluttajakersantistaan juuri sellaisen kuin moisen hahmon pitää tämän tyyppisessä elokuvassa ollakin. Muukin porukka on pätevää, aivan pikkurooleja kuten kahta huono-onnista vartiosotilasta myöten.

Natsat on suositeltavaa katsottavaa 80-luvun elokuvien ja varsinkin komedioiden ystäville, vaikka ei alkukasarin tuotoksena tarjoa kovin juustoista estetiikkaa vaan on visuaalisesti, etenkin puvustuksen ja kampausten osalta, jossain määrin velkaa 70-luvulle eikä juuri alkanut uusi vuosikymmen vielä hirveästi kuulu ääniraidallakaan. Autenttinen 80-luvun henki on kuitenkin jo selkeästi aistittavissa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s