Kauhuelokuvakatsaus 2

Lomakaudella ehti sentään tehdä muutakin kuin ahtaa jouluruokia napaansa, joten tulipa katsottua jokunen kauhuelokuva Netflixistä. Tässä nyt ne, joista on eniten sanottavaa.

Marrowbone (2017)

Perhe, johon kuuluu kaksi melkein aikuista poikaa, yksi melkein aikuinen tytär, selkeästi muita nuorempi pikkupoika ja sairaalloinen äiti, on muuttanut Englannista Amerikkaan. Koko konkkaronkka asettuu syrjäiseen suureen maalaistaloon, mutta pian äiti kuolee ja lasten on piiloteltava siihen asti, että vanhin poika täyttää 21 ja voi ottaa nuorempien sisarusten huoltajuuden. Onneksi ollaan hieman vanhemmassa ajassa, joten tämä on syrjäseuduilla vielä periaatteessa mahdollista. Aivan ongelmitta kaikki ei suju, sillä paikallinen virkaintoinen lakimies kärttää äidin kuittausta erinäisiin papereihin, ja koska vanhin poika riiustelee lähikylän viehkeää kirjastonhoitajatarta, johon myös lakimies on iskenyt silmänsä, perheen asiat joutuvat tarkempaankin syyniin. Eivätkä sisarusparvea kiusaa vain byrokratian kiemurat ja utelias juristi, vaan talossa on tekeillä jotain yliluonnollista – kaikki peilit on pidettävä peitettynä ja ullakon ovi on muurattu umpeen, ja sisaruksilla on tiettyjä muitakin rutiineja, joiden rikkomisesta ei hyvä seuraa. Taustalla on jokin synkkä salaisuus, jonka vuoksi perhe on paennut mantereelta toiselle ja joka tuntuu liittyvän perheen isään.

Kauhuelokuvahan tämä periaatteessa oli, mutta varsinainen kauhu pysyy pitkään aika viitteellisenä ja pääpaino on sisarusten, kirjastonhoitajattaren ja lakimiehen välisillä suhteilla. Vallitseva tunnelma on viehkeän idyllinen ja tuo oikeastaan mieleen englantilaiset kartanomysteerit, vaikka Amerikassa ollaankin ja ympäristö on jossain määrin rahvaanomaisempi. Aikakautta ei periaatteessa kerrota katsojalle aivan tarkkaan, mutta kyläkaupan televisiossa näkyvästä Armstrongin kuukävelystä voi tietysti päätellä vuosiluvun. Henkilöt ovat sympaattisia (poislukien lakimies, jonka on tarkoituskin olla ikävä tyyppi), heidän yhteiseloaan on mukava seurata, ja erilaiset kriisit sekä ajoittaiset viitteet yliluonnollisuuksista pitävät mielenkiintoa yllä. Toki suoranaisia kauhunhetkiäkin välillä saadaan, iso ja ränsistynyt maatalo on jo itsessään kolkko ympäristö ja siellä tosiaan piilee jotakin pahaenteistä. Juonen synkeät salat keriytyvät auki hiljalleen, pääosin takaumien kautta, eikä kaikki ole aivan sitä miltä näyttää vaan osa kertojista ja näkökulmista paljastuu ennen pitkää hyvinkin epäluotettaviksi.

Viihdyttävä periodidraaman ja kauhun sekoitus siis kaikin puolin! Jutun juju tosin on variaatio eräästä klassisesta yllätyskäänteestä, eivätkä kaikki osa-alueet ole aivan uskottavia, mutta varsin ovela kyhäelmä on silti kyseessä. Eikä lopetuskaan ole aivan sellainen kuin olisi tämän tyyppiseltä tarinalta odottanut.

Crimson Peak (2015)

Seuraavaksi päästään englantilaiseen kartanoon, vaikka Amerikasta aloitetaankin! Persaukiset aatelissisarukset saapuvat uudelle mantereelle 1900-luvun alussa, ja näennäisesti heidän tarkoituksensa on hankkia rahoitusta suvun kaivostoiminnan tehostamiselle, veli kun on eräänlainen keksijä ja kehittelee mullistavaa kaivuukonetta. Hän kuitenkin iskee silmänsä rikkaan liikemiehen tyttäreen, jonka sydän myös alkaa läpättää köyhälle mutta kohteliaalle herrasmiehelle, ja kun liikemiesisä vielä kuolee tapaturmaisesti, nuori perijätär hyväksyy kosinnan ja lähtee Englantiin emännöimään goottilaisen ränsistynyttä sukukartanoa. Toki kartano on varsin aavemainen, jo varhain tulee selväksi, ettei kaikkea voi selittää tuulen ulvonnalla ja vanhan rakennuksen narinoilla, eivätkä aatelissisaruksetkaan ole aivan pyyteettömiä – sekin tehdään katsojalle selväksi jo varhain, että he juonivat jotakin ja ovat mahdollisesti myös avustaneet liikemiesisän tapaturmaa. Koko karmea salaisuus tietysti selviää vasta vähin erin, mutta juoni ei silti ole erityisen yllättävä vaan pikemminkin toistaa monet peruskliseet. Toisaalta elokuvasta on varmasti lähdetty tekemään klassista goottilaista romanssia, ja sitä tarkoitusta ennalta-arvattavat käänteet oikeastaan vain tukevat.

Toteutus ei tosin ole kovin perinteinen. Amerikkaan sijoittuva alkuosuus muistuttaa vielä maanläheistä pukudraamaa, mutta Englantiin siirryttäessä visuaalinen puoli vedetään komeasti överiksi, oikeastaan fantasiaelokuvan puolelle. Ränsistynyt kartano, sinänsä toki tyypillinen miljöö tämän tyyppiselle tarinalle, on suorastaan epätodellinen – rakennuksen korkuisen eteishallin katossa on ammottava reikä, josta lumi sataa sisään, joissakin huoneissa lepattelee parvittain valtavia yöperhosia, antiikkinen hissi ja aatelisherran keksinnöt ovat selkeitä steampunk-virityksiä – ja kummituksetkaan eivät ole mitään salaperäisen eteerisiä hahmoja vaan pikemminkin Shokki-lehden kauhusarjakuvista karanneita hilpeän groteskeja puolimätiä luuranko-olentoja. Vasta lopputeksteistä huomasin, että Crimson Peakin on ohjannut Guillermo del Toro, joka toki tunnetaan kaikkinaisesta tyylittelystä, ja se selitti paljon. Kyllähän jälki on tälläkin kertaa komeaa, kunhan ensin orientoituu siihen, ettei elokuvalla ole minkään todellisen kanssa senkään vertaa tekemistä kuin kauhuelokuvilla nyt keskimäärin voi olla.

Heikommalla toteutuksella tämä olisi ollut aika keskinkertainen kummittelupläjäys, mutta tyyli ja tunnelma tekivät siitä viihdyttävää katsottavaa, vaikka monet käänteet arvasikin ennalta. Meno on myös ajoittain melkoisen veristä ja väkivaltaista, mitä ei tässä lajityypissä olisi osannut odottaa, joten siltä osin ei kuljeta aivan perinteisimpiä latuja. Kauniista miehistä pitäville on sentään vastapainoksi tarjolla Marvel-elokuvista tuttu Tom Hiddleston, vaikka hänen esittämänsä aatelismies hieman arveluttava hahmo onkin.

Slaughterhouse Rulez (2018)

Brittiteemalla jatkamme, tosin hyvin erilaisessa hengessä. Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut poika pääsee maineikkaaseen Slaughterhousen sisäoppilaitokseen, jossa ovat opiskelleet monet merkittävät politiikan ja talouselämän vaikuttajat. Oppilasaines on keskimäärin varsin yläluokkaista ja joskus useammassa sukupolvessa saman koulun kasvatteja, sama pätee myös henkilökuntaan, ja vanhalla sisäoppilaitoksella on omat tapansa, sääntönsä ja perinteensä, joihin totutteleminen ei ole aivan yksinkertaista. Heti kättelyssä uusi tulokas saa eksentrisen kämppäkaverin, sen perään hän iskee silmänsä ylemmän vuosikurssitoverin kaunottareen ja joutuu järjestyksestä vastaavan veljeskuntaviskaalin silmätikuksi, mutta erikoisempiakin asioita on tekeillä. Suuryritys poraa kaasua koulun mailta ja sen alla sijaitsevista muinaisista tunneleista, lähimetsiin on leiriytynyt tätä toimintaa vastustava hippijoukko, ja mitä kaikkea tunneleista paljastuukaan?

Elokuvaa ovat olleet tuottamassa Simon Pegg ja Nick Frost, jotka tunnetaan esimerkiksi Shaun of the Dead -zombihupailusta ja muista arkisina alkavista mutta genreaiheita hyödyntävistä komedioista, joten vaikka tässäkin aluksi tunnuttaisiin kerrottavan sisäoppilaitosmaailman kummallisuuksista, oppilaiden ja opettajien ihmissuhteista sekä aivan inhimillislähtöisistä koululegendoista ja niiden taustalle kätkeytyvistä salaisuuksista, jo koulurakennuksen syntyhistoria – vaeltava ritari surmasi myyttisen pedon ja rakennutti alkuperäisen rakennuksen sen pesäpaikalle – yhdistettynä pahaenteiseen tunneliverkostoon saavat epäilemään, ettei se ole koko totuus. Eivätkä epäilykset ole aiheettomia. Ennen pitkää touhu meneekin humoristiseksi monsterikauhuksi, tosin kuten Peggin ja Frostin omille elokuville on tapana, meno on ajoittain varsin veristä. Herrat esiintyvät sivurooleissa tässäkin, Pegg opettajana ja Frost hippinä.

Ei tämä nyt aivan niin riemastuttava ollut kuin vaikkapa Shaun of the Dead tai World’s End. Alun sisäoppilaitossekoilu on kyllä hulvatonta, mutta toiminnallisempi loppupuolisko jää aika perinteiseksi selviytymiskauhuksi, vaikka huumoria edelleen riittää. Perustasoa parempi kauhukomedia silti.

Crawl (2019)

Sitten vielä jotain aivan muuta, eli Amerikkaa, nykyaikaa ja eläinkauhua! Liekö ollut Tappajahai, joka tämän trendin modernilla ajalla aloitti, mutta muistan itsekin nähneeni elokuvien häijyinä ihmissyöjäeläiminä kaikkea mahdollista haista, krokotiileista ja kuristajakäärmeistä aina poikkeuksellisen isoon villisikaan. Uudella vuosituhannella nämä aiheet eivät ole ehkä enää olleet entiseen malliin suosittuja, kun yksi sun toinenkin elikko on ymmärretty uhanalaiseksi eikä niiden kuvaaminen kauhuleffan hirviöinä oikein edistä luonnonsuojelullisia pyrkimyksiä. Tässä on nyt kuitenkin kunnioitettu eläinkauhun perinteitä. Nuori nainen huolestuu, kun isä ei vastaa puhelimeen ja hänen asuinalueelleen on etenemässä raju hirmumyrsky. Onhan asia mentävä tarkistamaan, ja pian ollaan jumissa omakotitalon matalassa maakellarissa, jonne on tunkeutunut hiton iso alligaattori. Tilassa, jossa mahtuu vain konttaamaan, mokoma matelija on ihmistä ketterämpi liikkuja, eikä asiaa ainakaan auta että myrskyn yltyessä kellari alkaa täyttyä vedellä, jossa gaattori tietysti on vielä sukkelampi. Kaikeksi onneksi sankaritar on kilpauimari, eli hänellä on edes jonkinlaiset mahdollisuudet dinosaurusajalta periytyvää petoa vastaan kisatessa.

Tämä olikin kyllä hiton jännä! Tosin saattoi iskeä minuun kovemmin kuin joihinkin muihin, koska en ole ikinä oikein pitänyt vedestä ja uimisesta. Vedessä ihminen ei lopulta koskaan ole aivan omimmassa elementissään eikä myöskään kykene kunnolla aistimaan, mitä kaikkea pinnan alla piilee, vaikka Suomen aluevesillä ei varpaita vaanikaan mikään ukkohaukea hirmuisempi. Näihin primitiivisiin pelkoihin tökkiminen on aina hyvä tehokeino, ja Crawlissa tämä on vielä siihenkin nähden toteutettu erittäin intensiivisesti. Kyllähän sitä tuli katsottua tuolin reunalla kynsiä syöden, ja vaikken sentään ääneen älähtänyt, monesti teki mieli huutaa spontaanisti ”älä mene sinne” tai ”äkkiä pois sieltä”. Aivan niin ankarasta minimalismista ei ole kysymys, että koko elokuva vietettäisiin kellarissa yhden alligaattorin kanssa, vaan juoni tekee useaan otteeseen yllätyskäänteitä, jotka lisäävät tarinaan ihmisiä – sekä näiden huonoksi onneksi eläimiä. Ohessa käydään läpi päähenkilön perhetaustaa ja isäsuhdetta, joissa ei itsessään ole mitään poikkeuksellista mutta ne toimivat hyvänä kiristysruuvina kun ei koskaan voi tietää, missä kohtaa keskustelua gaattori äkkiä hampsaisee. Henkilöt eivät myöskään jää draamailemaan keskellä vaarallista tilannetta, vaan ymmärtävät keskittyä selviytymiseen.

Jälkikäteen voisi ehkä valittaa, että loppua kohti käänteitä tuli vähän liiankin kanssa eikä päähenkilöitä meinattu millään päästää pinteestä vaan aina päälle heitettiin jokin uusi vastoinkäyminen, eivätkä tapahtumatkaan tainneet lopulta olla kaikilta osin ihan uskottavia, vaan jännityksen nimissä oli otettu erinäisiä vapauksia realismista niin alligaattorin kuin ihmisenkin kykyjen ja käytöksen suhteen. Katsomisen aikana sellaisia ei kuitenkaan ehtinyt miettiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s