Lötköjen yö (1986)

80-luku se vain ei lakkaa tarjoamasta ihania elämyksiä! Tätäkään elokuvaa, alkuperäiskieliseltä nimeltään Night of the Creeps, en nimittäin ollut aiemmin nähnyt. Tiesin sen olemassaolosta kyllä, ja että se todennäköisesti olisi minun makuuni, mutta syystä tai toisesta tiemme eivät olleet ikinä kohdanneet. Muistan myös, että sitä käsiteltiin jo melko tuoreeltaan (kuinka tuoreeltaan uudet elokuvat sitten 80-luvulla Suomeen tulivatkin) jossain tv:n ensi-iltaohjelmassa, jota pikkupoikana tapasin katsoa, ja ohjelman naisjuontajan avauskommentti, joka käsittääkseni pääsi sitaattina mukaan elokuvan markkinointiin, oli suunnilleen ”hyi herranjestas yäk”. Tämähän jo kertoikin kohdeyleisölle, mitä on luvassa.

Nytpä sitten Lötköt viimein katsoin, kun onnistuin hankkimaan bluray-tallenteen, ja yhden katselukerran perusteella olen valmis julistamaan sen 80-lukuisen kauhukomedian kirkkaimpaan klassikkosarjaan. Jo suomenkielinen nimi ”Lötköjen yö” takaa laadun!

Itse asiassa olin vähällä nähdä Lötköjen yön jo ala-asteen loppuvaiheessa, vuoden on luultavasti täytynyt olla 1989 tai 1990. Olimme jonkinlaisella luokkaretkellä, jonka määränpäätä en enää muista mutta käyttöömme oli kuitenkin vuokrattu bussi (tämä oli aikaa juuri vähän ennen 90-luvun alun lamaa, joten sellaista vielä saattoi tehdä), ja bussissa oli mahdollisuus katsella matkan ratoksi vhs-elokuvia. Jostain syystä katsottavaksi oli valikoitunut kauhuhenkistä materiaalia, joten kasettien täytyi olla jonkun luokkatoverini kokoelmista, ja katsoimmekin Tim Burtonin varhaistuotantoon kuuluvan kasariklassikon Beetlejuice, jonka senkin täytyi jälkeenpäin ajatellen olla opettajien ja mukana valvojina olleiden vanhempien mielestä vähän liian hurjaa menoa varhaisteineille. Perään yritettiin Lötköjen yötä, mutta se keskeytettiin aikuisten mahtikäskyllä jo muutaman minuutin jälkeen, tarkkaan ottaen kohtauksessa, jossa ensikertaa nähdään verinen kirves. En osaa sanoa, onko Lötköjä näytetty sen jälkeen Suomen televisiossa, mutta ainakin minun ohitseni ne onnistuivat luikertelemaan.

Valmistumisvuosi on tosiaan 1986, eli sama kuin ensimmäisellä Critters-elokuvalla (sivumennen sanoen on sääli, että elokuvien nimiä ei enää kovin usein suomenneta, sillä olihan se nyt hienoa kun teattereissa pyöri ”Keskiyön nakertajat” ja ”Lötköjen yö”), ja elokuvat myös alkavat yllättävän samalla tavalla. Nytkin ollaan aluksi avaruudessa, ja muukalaisten avaruusaluksesta pääsee karkaamaan jotain pahaenteistä, jonka tarkempaa luonnetta ei paljasteta mutta joka kuitenkin päätyy maahan. Ei tosin 80-luvulle, vaan vuoteen 1959, jota kuvataan mustavalkoisena ja aikakauden b-kauhulle uskollisella tyylillä. Hormonihöyryissään pyörivä amerikkalainen opiskelijapariskunta on avoautossaan kuhertelemassa, kun lähistölle putoaa tähdenlento, ja poika tahtoo tietysti mennä katsomaan putoamispaikkaa, vaikka idea on jo itsessään huono ja lisäksi seudulla liikkuu vankilamielisairaalasta karannut kirvesmurhaaja. Eikä siinä tietysti pariskunnalle hyvin käykään, vaikka heidän tarkka kohtalonsa jääkin vielä auki.

Varsinainen elokuva sijoittuu vuoteen 1986. Ollaan samassa yliopistossa, jossa myös intron pariskunta opiskeli, ja hormonithan ne jylläävät uudellakin sukupolvella. Ujo nörttipoika Chris ja hänen kainalosauvoilla liikkuva suulaampi kaverinsa J.C. notkuvat opiskelijabileissä ja pohtivat, että naista pitäisi saada mutta kaikkien jalkapalloilijoiden ja muiden komistusten keskellä heidän kaltaisillaan on auttamattoman heikosti vientiä. Chris iskee silmänsä ihanaan Cindyyn, joka tosin näyttäisi pyörivän opiskelijajärjestön karpaasien seurassa, ja kaverukset päättävät liittyä itsekin järjestöön (tai mitä veljeskuntia ne nyt jenkeillä ovatkaan). Ilkeät jock-hemmot laittavat liittymisen ehdoksi, että poikien on käytävä varkaissa lääketieteen laitoksen ruumishuoneella, sillä reissulla Chris ja J.C. törmäävät intron pariskunnan miesosapuoleen, joka on säilötty syväjäädytykseen, ja herättävät tämän puolivahingossa. Näin pääsevät valloilleen avaruudesta tulleet lötköt, jotka ovat pesineet jäädytetyssä ruumiissa 50-luvulta asti ja lähtevät heti etsimään uusia uhreja, joiden aivoihin voivat ujuttautua munimaan lisää jälkikasvua muuttaen samalla kantajansa zombeiksi. Jäädytetyn ruumiin katoamista, sekä vähin erin ilmestyviä uusia ruumiita, ryhtyy tutkimaan ketjussa tupakoiva ja viskiä siemaileva trenssitakkipoliisi, joka nuorena miehenä jahtasi alun kirvesmurhaajaa, ja kyllähän se kirvesmieskin vielä palaa kuvioihin lötköinvaasion keskelle.

Lötköjen yö on alusta lähtien melkoista tykitystä joka saralla. Kauhuelementteinä riehuvat avaruusolennot (”lötköt” ovat käytännössä nyrkinkokoisia etanoita, jotka tunkeutuvat uhriensa suusta sisään), niiden zombimaiset kantajat (muun muassa bussilastillinen tansseihin matkaavia opiskelijasällejä frakkeineen kaikkineen), epäkuolleet kissat ja koirat sekä haudastaan noussut muumioitunut kirvesmurhaaja, ja näitä uhkia torjutaan niin pumppuhaulikolla kuin lopussa jo liekinheittimellä ja ruohonleikkurillakin. Toisaalta elokuva on myös romanttinen teinikomedia, jossa häijyt urheilijapojat kiusaavat pörröisen suloisista opiskelijatytöistä unelmoivia sosiaalisesti rajoittuneita nörttejä, ja tämä osuus onkin melkoista tyynysotakasaria, vaikka keskeisin kilpakosija lopulta käristetään liekinheittimellä. Trenssitakkipoliisilla on vielä oma vuodesta 1959 asti juontava henkilökohtainen sivujuonensa, minkä lisäksi kuvataan epäpätevien konstaapelien pöhköilyjä.

Kaikki edellä kuvattu on saatu sullottua puoleentoista tuntiin, ja kokonaisuus on keskeisten elementtien määrään nähden yllättävänkin koherentti eikä yhtäkään kertaalleen avattua langanpäätä jätetä roikkumaan. Audiovisuaalinen anti on tietysti sitä itseään, eli pastellivärejä ja pöyheitä permanentteja riittää ja taustalla soi kasaripoppi sekä instrumentaalinen syntikkasoundtrack. Populaarikulttuuriviittauksiakin viljellään taajaan, esimerkiksi kaikkien keskeisten hahmojen sukunimet on lainattu vuonna 1986 vielä melko tuoreilta kauhuelokuvaohjaajilta (Raimista Hooperiin) ja Plan 9 from Outer Space, jossa siinäkin oli avaruusolentojen herättämiä epäkuolleita, mainitaan jo 50-lukuintrossa (tätä en olisi tarkistamatta tiennyt, mutta kyseisen kyseenalaisen elokuvaklassikon ensi-ilta oli juurikin 1959), minkä lisäksi se myöhemmin pyörii telkkarissa taustalla.

Juonikehitelmän älyttömyyteen nähden meno on yllättävän pitkään maltillista, ja vaikka lötköjä tai zombeja (joko ihmis- tai eläinpohjaisia) silloin tällöin vilahtelee ja joku statisti pääsee hengestään, kunnon kaaos syntyy vasta puolivälin jälkeen. Efektipuoli on melkoisen rujoa sitten kun siihen asti edetään, täysikasvuiset lötköt nimittäin poksahtavat ulos uhrinsa otsaluun läpi ja tätä ajoittain edesautetaan haulikolla. Toki myös ihmissuhdekohellus, johon alkupuolisko keskittyy, on melkoisen yliampuvaa ja varmasti tietoisen koomista. B-elokuvatribuuttiahan tässä selvästi on lähdetty tekemään, mutta lopputulos toimii hyvin ihan omillaankin. Hassunhauskoja letkautuksia ja kommelluksia riittää ja toiminnallisemmissa osioissa viljellään nasevia onelinereita, vaikka lajityypin ja aikakauden perinteiden mukaisesti kauhuelementit esitetään sinänsä tosissaan – tai ainakin niin tosissaan, kuin tällaista kohkaamista nyt ylipäätään kannattaa ottaa. Loppuyllätyskin on juuri sellainen kuin näissä elokuvissa pitää olla.

Levyn bonusmateriaaleista löytyy vajaan kymmenen minuutin edestä poistettuja kohtauksia sekä alkuperäisessä teatteriversiossa nähty vaihtoehtoinen lopetus. Loppu on kyllä parempi sellaisena kuin se levyn director’s cut -versiossa on, mutta poistetut kohtaukset ovat varsin hauskoja eivätkä olisi edes venyttäneet elokuvaa kovin paljon (kaikkien alussa ja lopussa on aina jonkin matkaa elokuvaan jäänyttä materiaalia, mikä auttaa hahmottamaan niiden aiotun paikan, ja kohtausten väliin on leikattu vielä aika paljon tyhjää, eli läheskään kymmenen minuutin edestä niitä ei käytännössä ole). Pois on jäänyt esimerkiksi poliiseihin liittyvä toistuva vitsi ja joitakin osioita, jotka hieman selkiyttävät juonenkulkua. Toisaalta on kyllä niinkin, että puolitoista tuntia on tämän tyyppiselle pläjäykselle hyvä mitta ja poistetut kohtaukset olisivat saattaneet hidastaa nyt varsin dynaamista elokuvaa.

Rajallisella elokuva-asiantuntemuksellani en osaa sanoa, onko Lötköjen yö tänä päivänä klassikko, kulttiklassikko vai unohdettu klassikko. Ainakin elokuvaa on tätä nykyä hieman hankala löytää mistään, Suomessa dvd- tai bluray-versioita ei ole kovin viljalti liikkeellä (omakin versioni on import ilman suomitekstejä) eikä sitä vaikuttaisi olevan tilaamissani suoratoistopalveluissa. Kauhukomedian ja/tai 80-luvun ystävien kannattaa silti mahdollisuuksien salliessa ehdottomasti ottaa se haltuun. Lötköt ansaitsevat paikkansa nakertajien ja riiviöiden rinnalla 80-luvun kauhukomedian kultasarjassa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s