Barb Wire (1996)

Netflix osaa välillä yllättää. Ainakin Suomen valikoimassa on melko vähän 2000-lukua vanhempaa materiaalia (joskus tuntuu että 2010-lukua vanhempaakin on niukalti), ja harvat kasari- ja ysäripoikkeukset ovat katsottavissa vain hetken kadotakseen pian taas jonnekin muistojen Malminkartanoon. Vaan minulla kun ei ole muutakaan elämää, tulen seranneeksi tarjontaa aktiivisesti, ja niinpä yleensä bongaan tarjolle tulevat nostalgiahelmet ennen kuin ne ehtivät haipua.

Klassikko-osaston lisäksi tyrkylle ilmestyy joskus ihan kunnon ryönää, ja siitä pääsemmekin tämän kirjoituksen aiheeseen.

Vaikka kovin vauhkoan 80-luvun ihanuudesta, käytännössä yleissivistykseeni on jäänyt melkoisia aukkoja aivan ilmeisimpien kasarijuttujen suhteen, enkä esimerkiksi ole ainakaan luullakseni koskaan nähnyt yhtään jaksoa Miami Vice -tv-sarjaa, joka sentään on tuon vuosikymmenen ydinmehua. Ysärin suhteen vastaavia puutteita taitaa tosiasiassa olla vähemmän, vaikka suhteeni 90-lukuun onkin ristiriitaisempi, mutta jos pysytään kummankin vuosikymmenen suosituissa tv-sarjoissa, Baywatch-sarjaa en ole katsonut jakson jaksoa. Tämä on oleellista siksi, että juuri Baywatchissa kaiken kansan tietoisuuteen poukkoili Pamela Anderson (toki hän oli jo sitä ennen tullut tutuksi Playboyn lukijoille, mutta kukapa sellaisia lehtiä tunnustaisi lukevansa, paitsi ehkä artikkeleiden vuoksi). Kyllähän minä ysäriteinipoikana tiesin, kuka on Pamela Anderson, ja kun tätä kirjoitusta varten hieman googlailin, huomasin hänen näytelleen hyvinkin paljon erilaisissa elokuvissa ja sarjoissa. Olen silti melko varma, etten ole koskaan varsinaisesti nähnyt häntä kuin Barb Wire -elokuvassa.

(Näkemisellä viittaan nyt siis näyttelijäsuorituksiin. Kuvia toki tuli vastaan eri yhteyksissä, niiltä ei oikein 90-luvulla voinut välttyäkään. Mieleen ovat tosin jääneet vain postikortit, joita jaettiin ysärin lopun V.I.P.-sarjan promomateriaalina – olisiko Anderson näytellyt siinä jonkinlaista salaista agenttia, en muista koska en kyseistä sarjaa koskaan katsonut, mutta jostain kuitenkin sain tuollaisen kortin, jonka kuvapuolella poseerasi Anderson lateksivaatteissa ja iso pyssy kourassa tms., ja alla oli teksti ”ole mulle vähän aikaa hän”. Tämän sitten lähetin ironisena ystävänpäiväkorttina silloiselle ihastukselleni, koska arvioin hänen ymmärtävän sen tyyppistä huumoria. Ei siitä säädöstä lopulta ikinä mitään tullut, mutta tuskin se sentään ainakaan ensisijaisesti tuon kortin takia kariutui.)

Barb Wiren näin jo 90-luvulla telkkarista, vaikka en aivan hahmotakaan että miksi olen sen silloin katsonut. Elokuvan valmistumisvuosi on 1996 ja tuohon aikaan elokuvat eivät Suomen televisiokanaville tulleet aivan heti, joten päättelin varhaisimmankin mahdollisen esitysvuoden osuneen lähemmäs vuosituhannen taitetta – ja google tosiaan vahvisti, että ensiesitys on ollut kesäkuussa 1999. Tuolloin olin jo yli puoli vuotta asunut omillani Helsingissä, ja vaikka minulla oli opiskelijakämpässäni televisio, olin edeltävän talven mittaan vieraantunut sen katsomisesta – opiskelijabileet ja rokkikeikat kiinnostivat enemmän – enkä pääsääntöisesti edes tiennyt, mitä sieltä milloinkin tuli. Moni paljon kiinnostavampikin sarja ja elokuva jäi niihin aikoihin katsomatta, ja Barb Wiren kaiken järjen mukaan oletin huonoksi elokuvaksi. Väistämättä ainakin Nyt-liitteen kriitikko oli lytännyt sen heti tuoreeltaan, ja vakavana ja älyllisesti suuntautuneena parikymppisenä nuorenamiehenä karsastin todennäköisesti jo ajatuksen tasolla elokuvaa, jossa pääosaa esittäisi Pamela Anderson.

Pelle Miljoona, joka on minua reilut 20 vuotta vanhempi, sanoi jossain haastattelussa ettei muista koko 80-luvusta yhtään mitään, ja vaikka en itse sentään voi sanoa samaa mistään aikakaudesta, ysärin loppuun ja vuosituhannen vaihteeseen kiistämättä osui jokunen sumuisempi vuosi – tietäähän sen, miten käy kun maalaispoika saa oman asunnon (vaikka se olikin 11 neliön soluhuone) ja pääsee kenenkään vahtimatta Helsingin humuun. Olinpahan siis autuaasti unohtanut koko Barb Wiren, ja kun nyt huomasin sen ilmaantuneen Netflixiin, minulla oli vain epämääräinen käsitys, että tämä on nyt se ysärileffa, jossa on Pamela Anderson. Tiesin nähneeni sen, mutta en muistanut siitä yhtään mitään enkä edes millä perusteella aikalaiskriitikot olivat sen haukkuneet, vaikka väistämättä näin oli täytynyt tapahtua.

Periaatteessa en kovin mielelläni katso elokuvia, jotka etukäteen oletan huonoiksi, mutta koska olin tätä sääntöä jo rikkonut Paskaa scifiä- ja Luojan tähden, lopettakaa! -sarjoilla, ja koska minulla kuitenkin on blogissa sarja nimeltä Ysärijuustoa… no, en vain voinut vastustaa kiusausta. Ja tiedä sitten onko kyse ysärinostalgiasta vai onko elokuvien keskimääräinen taso uudella vuosituhannella laskenut radikaalisti, mutta ei Barb Wire ollut vuonna 2020 katsottuna enää mitenkään erityisen huono! Ei nyt missään nimessä erityisen hyväkään, mutta kuitenkin perusviihdyttävä pätkä, jossa oli ihan kiinnostava visuaalinen tyyli ja muitakin toimivia ideoita ja elementtejä.

Nykykatsojalle elokuvan lähtökohta toki on väistämättä hieman huvittava, kuten näissä useamman vuosikymmenen takaisissa lähitulevaisuusdystopioissa tahtoo aina olla – sitä genreä Barb Wire nimittäin edustaa, ja sijoittuu silloin kaukaiseen mutta meille jo menneeseen vuoteen 2017. USA:ssa on käyty toinen sisällissota, ja sen seurauksena maa on vajonnut fasistisen diktatuurin valtaan (jopa univormumalli on sarjakuvamainen variaatio natsiunivormuista). Vain yksi kaupunki sinnittelee vapaana, tosin siitä on muodostunut rikollisuuden ja korruption pesäpaikka, ja diktatuurin joukotkin tuntuvat huseeraavan siellä halutessaan. Vapaakaupungin kautta pääsee myös pakenemaan Kanadaan, Eurooppaan ja muille vapaammille vesille, mikäli saa hankittua riittävästi rahaa ja tarpeelliset henkilötodistukset. Ja tietysti on kehitelty kaikenlaista jännittävää mutta epäkäytännöllistä kyberteknologiaa, mutta kännyköitä tai internetiä ei vaikuttaisi olevan olemassa.

Pamela Andersonin esittämä nimihenkilö on entinen vastarintaliikkeen sotilas, joka on sodan kauhuissa menettänyt uskonsa ihmisiin, hylännyt aatteet ja ryhtynyt emännöimään yökerhoa vapaakaupungissa, joskin edelleen käyttää vanhoja taitojaan satunnaisilla palkkionmetsästyskeikoilla. Arkirutiinit menevät sekaisin, kun kaupunkiin ilmestyy kaksi diktatuurin jahtaamaa kapinallista, joista toinen kantaa kehossaan tärkeää dna:ta ja toinen on Barb Wiren vanha asetoveri ja rakastettu sisällissodan ajoilta. Kapinallisten pitäisi päästä Kanadan puolelle, ja siinä asiassa he pyytävät aluksi vastahakoisen sankarittaremme apua. Perässä tulevat diktatuurin joukot, myös vapaakaupungin rikollispomot ja korruptoituneet poliisit sekaantuvat asiaan, ja ennen pitkää touhu menee siinä määrin henkilökohtaiseksi, että Barb Wiren on valittava puolensa ja tartuttava taas aseisiin asian puolesta eikä vain oman etunsa vuoksi.

Juoni ei ole sinänsä ihmeellinen, mutta ainakin kyberpunkia ja lähitulevaisuussynkistelyjä harrastaneelle tolkullinen ja sujuva, toisin kuin monissa 2010-luvun vastaavissa elokuvissa. Paljon elementtejä on tietysti otettu muualta, ja jos scifistisemmät osa-alueet ja yliampuvat toimintakohtaukset unohdetaan, perusasetelma muistuttaa oikeastaan pastissiksi asti Casablancaa (sikäli kuin yleissivistyksen pohjalta tiedän, en nimittäin ole sitä elokuvaa koskaan nähnyt). Tämä lienee yksi syy sille, että sinänsä ysärifuturistiseen tulevaisuuteen on ympätty vanhojen dekkarien kuvastoa lierihatuista lähtien. Toki sen tyyppiset elementit olivat ominaisia klassiselle kyberpunkille ylipäätään, ja kyberpunkista Barb Wire ottaakin keskeisimmät vaikutteensa. Neonvaloja ja synkkiä sivukujia siis riittää, yökerhossa asiakkaat suosivat goottihenkisiä lateksi- ja nahkavermeitä (joihin Pamela Andersonkin änkeytyy suurimman osan ajasta), ihmisillä on erilaisia kyberimplantteja ja sitä rataa. Kaupungin laitamien joutomailla asustelevissa rikollisjoukoissa on sitten taas selkeää Mad Max -henkeä, ja toimintakohtaukset kungfuiluineen, hidastuksineen ja kahdella pistoolilla ampumisineen lienevät peräisin Hong Kong -toimintapätkien sylttytehtaalta.

Periaatteessa voisi jopa sanoa, että Barb Wire hyödyntää samoja visuaalisia kikkoja, joilla Matrix niitti mainetta vain muutamaa vuotta myöhemmin, tosin vastaavia vaikutteita Hollywoodissa lypsettiin ysärin jälkipuoliskolla muutenkin joten varsinaisesta edelläkävijyydestä puhuminen olisi liioittelua. Matrixin tyylikkyyttä ei myöskään tavoiteta eikä kyllä varmasti edes tavoitella, vaan Barb Wire on ehtaa ysärisleazea. Tyylilaji tulee selväksi heti alussa, kun sankaritar esitellään strip tease -esityksen tähtenä (toki tämä paljastuu palkkionmetsästystehtävän peiterooliksi), vieläpä siten että Andersonin tunnusomaiset silikonirinnat vaivoin pysyvät pari kokoa liian pienessä lateksikorsetissa ja kaiken lisäksi hänen päälleen suihkutetaan koko ajan vettä (tai mitä nestettä sitten onkaan). Aivan näin härskinä meininki ei sentään jatku, vaan pääosin elokuva on aika tyypillistä b-luokan scifitoimintaa, eikä myöhempi ajoittainen vilauttelu ole yhtä mautonta. Onpa mukana hitunen naisasiaakin, siinä muodossa kuin sitä 90-luvulla tavattiin esittää – sankaritar on hyvin toiminnallinen hahmo, joka rökittää miehet niin tulitaistelussa kuin käsikähmässäkin, ja kukaan miekkonen, joka suhtautuu häneen halventavasti tai peräti yrittää lähennellä, saa hyvin pian tuta seuraukset nahoissaan.

Vaikka Barb Wire oli parempi elokuva kuin muistin, kyllähän se kiistämättä on varsin kökkö tekele. Sen kökköys on kuitenkin ihan sympaattista. Lavasteet, asusteet sun muut rekvisiitat ovat mainio keitos erilaisia vaikutteita, ja toteutus on viehättävällä tavalla halvan näköistä. Toimintaa on loppujen lopuksi aika vähän ja etenkin loppuselvittely on turhan lyhyt, mutta tylsää missään vaiheessa ei tule ja välillä hahmojen lohkaisut ja tempaukset naurattavat ääneen, eivätkä edes siksi että touhu tuntuisi tahattoman typerältä. Pamela Anderson ei ole kovin kaksinen näyttelijä, vaan aika pökkelöitähän ne miespuoliset action-staratkin tuppaavat olemaan, eikä Anderson ole siinä seurassa mitenkään poikkeuksellisen huono. Muissa näyttelijöissä on yllättävänkin osaavaa porukkaa Udo Kieristä Temuera Morrisoniin, ja he vetävät roolinsa suunnilleen sillä taidolla ja vakavuudella kuin tämän tyyppisessä elokuvassa kannattaa vaivautua.

Täytyy sanoa, että vaikka edellä mainitsemani Matrix on tietenkin objektiivisesti ajatellen parempi elokuva, Barb Wire oli tässä ysärin kyberpunkdystopian lajityypissä minulle paljon viihdyttävämpää katsottavaa. Matrixin itsetietoinen tyylittely ja tosikkomainen pseudofilosofia ovat aina tuntuneet rasittavilta, etenkin kun koko elokuva lopulta on vain sinänsä taitavasti tehty kollaasi jo aiemmin nähdyistä ideoista ja tyylikeinoista. Barb Wire sentään on rehdisti roskaa eikä edes yritä olla muuta, ellei sitten korkeintaan scifiversio Casablancasta. Etenkin ysärifiilistelijöiden kannattaa siis antaa sille mahdollisuus – alun tökerön strippauskohtauksen kun saa sinniteltyä läpi, luvassa on hyvää hömppää!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s