Kauhuelokuvakatsaus

Pandemiavuoden aikana tavakseni on muodostunut katsella Netflixistä elokuvia, joista en etukäteen tiedä oikein mitään ja jotka tapaavat olla joko Netflixin omaa halvempaa tuotantoa tai muuten vähän b-sarjaa. Painopiste on toki tieteis- ja kauhuelokuvilla sekä metkalta vaikuttavilla indiepläjäyksillä, mutta etenkin muista kuin englanninkielisistä maista tulevaa materiaalia tulee katsottua laajemminkin. Perustrillerit tai komediat muuttuvat heti kiinnostavammiksi, kun kulttuuripiiri poikkeaa siitä totutusta angloamerikkalaisesta.

En läheskään kaikkea katsomaani jaksa tietenkään raportoida (ja valtavan määrän Netflixin scifi- ja kauhupätkiä olen jo vuoden mittaan ehtinyt katsoakin, ennen kuin tämä blogi aktivoitui), mutta aina välillä voisin tehdä tällaisen lyhyen koosteen kaikkien maratonipitkien selostusten vastapainoksi. Tässä nyt pehmeäksi laskuksi muutama angloamerikkalainen kauhuelokuva, jotka olen lähiaikoina katsonut.

Dead Silence (2007)

Herttainen nuori pariskunta saa postissa vatsastapuhujan nuken, pian vaimo kuolee ja ainakin vaikuttaisi siltä, että nukke liittyy asiaan tavalla tai toisella. Sureva mies lähtee järjestämään hautajaisia pikkukaupunkiin, josta sekä hän että vaimo ovat alkujaan kotoisin, ja päätyy selvittämään paikallislegendaa vatsastapuhujasta ja hänen laajasta nukkekokoelmastaan sekä näihin liittyvistä mystisistä kuolemantapauksista. Tutkimuksia sotkee hieman koomiseksi sivuhahmoksi jäävä viiksekäs trenssitakkipoliisi, joka epäilee miestä vaimon murhasta (ja jostain syystä ajelee koko ajan leukaansa sähköparranajokoneella), ja onpa taustalla synkkiä sukusalaisuuksiakin.

Paatuneemmalle katsojalle ei ole tarjolla mitään aivan karmivaa, mutta dynaamista 2000-luvun kauhua kuitenkin, ja meno on yllättävänkin roisia (tosin ruumiita tulee lopulta aika vähän). Ohjaaja on Conjuring-elokuvasarjasta tunnettu James Wan, jonka elokuvia en ole aiemmin tainnut nähdä, mutta tämä herätti kiinnostuksen sillä visuaalinen tyyli on oikeastaan fantasiaelokuvaa ja tuo vähän mieleen 90-luvun Tim Burtonin. Tapahtumapaikkana toimivaa pikkukaupunkia ei ole lavastettu fyysisesti vaan se on selkeää cgi-maisemaa, mutta toisin kuin usein tahtoo käydä, tässä ympäristön epätodellisuus lisää tunnelmaa, ja varsinkin loppupuolen massiivinen raunioitunut teatteri on näyttävän pompöösi. Tarinakin on toimiva sekoitus tyypillistä säikyttelykauhua sekä valtavirran elokuvaksi aika omituisia ja inhottavia ideoita. Jälkimmäiset tuovat välillä mieleen jopa 80-luvun kulta-ajat, kun ideapuoli uskallettiin vetää kunnolla överiksi.

Pelottava nukke on toki klisee, mutta aivan tyypillisin luenta siitä aiheesta tämä ei ole. Toteutus on mukavan tyylikäs, vaikkei nyt suoranaisesti visionäärinen, ja loppuselvittelyt menevät jo niin älyttömyyksiin, että siitä jäi väkisinkin hyvälle mielelle.

The Possession of Hannah Grace (2018)

Uuden vuosituhannen kauhuelokuvissa kaksi yleisintä teemaa tuntuvat ainakin Netflixin tarjonnan perusteella olevat kummitukset ja riivaajat. Otsikosta voi jo päätellä, kumpaa tässä käsitellään, mutta vaikka heti aluksi nähdään katoliset papit manaamassa demonia ulos nuoresta naisesta, elokuva lähteekin siitä eteenpäin ihan eri suuntaan. Työtehtävässä traumatisoitunut naispoliisi yrittää pysyä kuivilla viinasta ja lääkkeistä ja setviä välejään ex-miehensä kanssa, ja samassa AA-ryhmässä käyvä hoituri järjestää hänet yöpäivystäjäksi sairaalan ruumishuoneelle. Toki sinne tuodaan myös alun manauksessa kuollut tyttö, tai hänen ruumiinsa, ja sitten alkaa sattua ja tapahtua.

Yksinäinen yöpäivystys ruumishuoneella on klassinen elementti (vaikka tässä muita henkilöitä nähdään lopulta yllättävänkin paljon, onhan sairaalassa tietysti öisinkin henkilökuntaa), ja ympäristö on rakennettu potentiaalisen karmivaksi pitkine käytävineen ja liiketunnistimella toimivine valoineen, jotka sammuvat yllättäen ja tarpeen vaatiessa myös syttyvät jossain taustalla, vaikka päähenkilön pitäisi olla yksin. Tunnelmaa rakennetaan muutenkin sopivan hiljakseen vähän alle puolentoista tunnin mittaan nähden, ja se on jokseenkin oikea pituus tämän tyyppiselle tarinalle. Kauhun tunne tosin hieman kärsii siitä, että jo introssa tehdään kiistatta selväksi asetelman yliluonnollisuus – alkuvaiheessa nimittäin tuodaan esille, että päähenkilö näkee stressaantuneena olemattomia, ja periaatteessa katsojan olisi voinut pitää ainakin johonkin pisteeseen asti epätietoisena siitä, tekevätkö traumat nytkin tepposiaan. Varsinainen hirviö, vaikka sinänsä on ulkomuodoltaan peruskarmiva, menettää myös hieman tehojaan kun heti alussa näytetään, millä tavalla se konkreettisesti tappaa uhrinsa.

Ylipäätään tämän tyyppiset tarinat toki tuppaavat muuttumaan kauhusta enemmän jännitykseksi siinä vaiheessa, kun kauhun lähde on paljastunut ja ruumiita alkaa tulla (ja niitä tuleekin aika pino). Mukavan kiperiä tilanteita loppuvaiheen rymistely silti tarjoaa, ja oli tämä ylipäätään viihdyttävä ja perusriivailua nokkelampi pläjäys.

His House (2020)

Kauhuelokuvissa voidaan käsitellä myös ajankohtaisia aiheita, ja tässä otetaankin teemaksi maahanmuutto. Afrikkalainen pariskunta pyrkii turvapaikanhakijoiksi Englantiin ja menettää matkalla tyttärensä. Alkutilanne esitetään lyhyessä mutta tehokkaassa introssa, sitten hypätään ajassa eteenpäin, kun pariskunta pääsee vastaanottokeskuksesta ensimmäiseen omaan asuntoonsa uudessa kotimaassaan. Tämänkin jälkeen taustaelementteinä säilyvät ympäristöön sopeutuminen, byrokratian kiemurat ja kantaväestön reaktiot sekä pariskunnan kokemuksista juontavat traumat ja niiden vaikutus heidän arkeensa ja suhteeseensa, mutta kyllä tämä silti on ihan kunnon kauhuleffa – pääjuoneksi nimittäin muodostuu, että uudessa asunnossa alkaa tapahtua aina vain oudompia ja pelottavampia asioita.

Tällainen elokuva voisi mennä pieleen monella tavalla, mutta onneksi sudenkuopat vältetään. Asioita ei kaunistella ja tietynlainen inhorealismi on läsnä vaikkapa asunnon ja asuinalueen kuvauksessa (ymmärtääkseni olot ovat jopa brittiläisiksi karut), mutta saarnaamisen puolelle ei lipsuta vaan byrokraateissa ja muissakin vastaanottavan maan ihmisissä on myös hyvää, ja toisaalta turvapaikanhakijoista ei tehdä pyhimyksiä vaan kuten sotaa pakeneville ihmisille on sinänsä ymmärrettävää, he ovat joutuneet turvautumaan kyseenalaisiin tekoihin, joista kaikkia edes hengenhätä ei oikeuta. Perimmäinen teema onkin lopulta syyllisyydentunteen kanssa eläminen, vaikka se tässä ottaa kauhutarinan muodon. Vielä loppuhuipentuman jälkeenkin jää tulkinnanvaraiseksi, mitä aivan konkreettisesti tapahtui, mutta ei tämä silti mitään taide-elokuvaa tai vakavaa draamaa ole vaan säpsäytyksiä, piinaavaa tunnelmaa ja groteskeja visioita kaipaavat saavat viihdettä kerrakseen. Loppuratkaisua voi joku pitää hieman naiivina, mutta siihen asti päästäessä päähenkilöitä (ja katsojaakin) on jo höykytetty sen verran huolella, että lopetus on ansaittu.

Ainakin tähän mennessä siis katsauksen selkeästi paras elokuva! Perusidea on itsessään perinteinen, kuten osa kauhukuvastostakin, mutta tässä nähdään hyvä esimerkki siitä, kuinka klassinen tarina sovitetaan nykypäivään ja genre-elokuvissa harvemmin käytettyyn näkökulmaan.

The Little Stranger (2018)

Pysymme Englannissa, mutta siirrymme turvapaikanhakijoiden nykypäivästä vanhan ajan kartanokauhuun! Eletään 1940-luvun loppua, ja nuori lääkäri kutsutaan pikkupitäjän rapistuneeseen kartanoon katsomaan herrasväen uutta palvelustyttöä, joka valittaa kipuja. Kartano on lääkärille tuttu – hänen äitinsä palveli siellä nuorena tyttönä, ja hän itsekin sai pikkupoikana kerran vierailla loisteliaissa juhlissa ja nähdä entisen kukoistuksen, joka nyt alkaa olla muisto vain. Palvelustytöstä ei löydy suurempaa vikaa, hän vain säikkyy synkkää ja liki autioitunutta kartanoa, mutta ensikäyntinsä varjolla lääkäri houkutellaan hoitamaan omistajaperheen sodassa vammautunutta poikaa, ja hiljalleen lääkärin ja potilaan siskon välille alkaa kehkeytyä lämpimiä tunteita. Samalla käy kuitenkin ilmi, ettei palvelustyttö tainnutkaan säikkyä aivan turhaan vaan jokin synkkä voima tosiaan vaanii kartanon asukkaita ja myös vieraita.

Tämä ei oikeastaan ollut kauhuelokuva, vaan henkilökeskeinen vanhan ajan ihmissuhdedraama ja samalla kuvaus katoavan elämänmuodon iltaruskosta. Selkeästi yliluonnollisia elementtejä nähdään kyllä viimeisen kolmen vartin aikana pari kertaa, ja niihin on aiemminkin jokunen viittaus, mutta lopulta ne tuntuvat vähän ylimääräisiltä. Toisaalta tässä on varmasti haettu goottilaisen romanssin tyyliä, ja siihen tällainen toteutus sopii. Eivätkä tarinan varsinainen pointti toki olekaan yliluonnollisuudet, vaan yhteiskunnan murros ja yhden aikakauden loppu sekä se, miten henkilöt pyristelevät vastaan kukin omalla tavallaan. Kartanon emäntä pitää vielä kiinni vanhasta stiff upper lip -kulttuurista mutta hänen lapsensa ovat jo käytöksensä ja puhetapansa puolesta uudemman ajan tuotteita, ja lääkäri on näiden kahden maailman välissä eräänlaisena nousukkaana, jonka pyrkimysten alta vanha yläluokka on katoamassa. Loppua kohti hän asettuu jopa varsin synkkään valoon, ja kenties kartanossa asuvilla voimilla on siihen vaikutuksensa.

Kauhua kaipaavan ei välttämättä kannata tätä katsoa, mutta minuahan vanhan ajan brittiläinen ylemmän kerroksen meininki viehättää kovasti, samoin kuin teemat maailmanaikojen muutoksesta, joten pidin tästä kyllä. Ajankuva on oikein onnistunutta, samoin kuin henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Hieman hupaisasti tajusin vasta jälkeenpäin, että pohjana on Sarah Watersin saman niminen kirja (suomeksi ”Vieras kartanossa”), olen sen jopa lukenut lähemmäs kymmenen vuotta sitten ja muistaakseni pidinkin siitä, mutta en näköjään muistanut juonesta tai edes perusasetelmasta enää yhtään mitään. Elokuvaelämyksen kannalta toisaalta parempi niin!

The Devil All the Time (2020)

Tämä ei sinänsä ollut kauhuelokuva lainkaan, mutta kuitenkin synkkä kuvaus inhimillisen pahuuden eri ilmenemismuodoista, joten menköön samaan syssyyn. Nyt ollaan Amerikan uskonnollisilla syrjäseuduilla ja seurataan näennäisen sattumanvaraisia mutta käytännössä kuitenkin ennen pitkää jonkin mutkan kautta toisiinsa liittyviä ihmisiä toisen maailmansodan lopusta suunnilleen Vietnamin sodan alkuun. Keskeisimmässä roolissa ovat 60-luvulla teini-ikäiset tyttö ja poika, jotka ovat päätyneet ottosisaruksiksi pojan isovanhempien hoiviin koska kummankin vanhemmat ovat kuolleet eri tavoin epämääräisissä olosuhteissa, mutta myös vanhempien surkeat kohtalot ja niiden taustat käydään läpi eikä kaikkea kerrota kronologisessa järjestyksessä. Muina keskeisinä henkilöinä on sitten vielä korruptoitunut poliisi, niljakas saarnamies ja liftareita vaaniva sarjamurhaajapariskunta. Varsinainen juoni on monipolvinen ja kronologiaakin tosiaan rikotaan, joten tiivistyksenä riittäköön, että useimmilla henkilöillä on jollain lailla hankala suhde uskoon ja Jumalaan, useimmat myös ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä, ja lähes kaikille käy ennen pitkää huonosti.

Eihän tämä mikään hyvän mielen elokuva ollut, ja kristinuskoon suopeammin suhtautuvat saattavat nurista siitä, että uskovaiset näyttäytyvät tässä joko tavalla tai toisella sekopäisinä ressukoina tai sitten muiden uskoa hyväkseen käyttävinä niljakkeina (vaikka liekö kumpikaan vanhan ajan syrjäseuduilla edes ollut kovin kaukana totuudesta). Juonikuviot on kuitenkin laadittu sikäli nokkelasti, että niitä seuraa kiinnostuneena, ja henkilöissä on sentään jokunen, joita kaikesta huolimatta sympatiseeraa. Näyttelijätkin ovat taitavia, ja erityisen hyvä mieli jää siitä, että teinityttöjä vokottelevaa lipevää pastoria näyttelee Twilight-elokuvien söpöpoikavampyyrina kuuluisuuteen noussut Robert Pattinson. Liekö hänellä jonkinlainen Twilight-krapula, sillä olen huomannut hänen silloin tällöin tulevan vastaan uudemmissa elokuvissa ja nimenomaan kaikenlaisten nilkkien ja iljetysten rooleissa, jotka ovat mahdollisimman kaukana romanttisesta ensirakastajasta. Pattinson ei edes ole lainkaan hullumpi näyttelijä, ja tässäkin hän varsin taitavasti tekee hahmostaan banaalilla tavalla vastenmielisen ja vähän säälittävän, kuten vastaava tyyppi kaiketi todellisuudessakin olisi.

Hyvä elokuvahan tämä oli, ja ajoittaisesta synkkyydestä huolimatta ei kuitenkaan aivan lohduton vaan loppua kohti tietyt asiat selviävät ehkä vähän liiankin helposti. Toisaalta lopputulos olisi mennyt jo jokseenkin masentavaksi, mikäli muutamia pieniä myönnytyksiä ei olisi tehty.

*

Tähän katsaukseen osuikin nyt yllättävän hyviä elokuvia, ainakin His House ja The Devil All the Time olivat jopa erinomaisia, ja se on jossain määrin poikkeuksellista. Netflixin pohjamutia kun ruopii, saaliiksi tulee normaalisti enemmän keskinkertaisuutta, mutta siitä olisi tietysti tylsempi kirjoittaa eli parempi näin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s