Kauko Röyhkän kauhuhenkiset kappaleet: Huutoa puistosta

Pysytään Nartun loppuvaiheen tuotannossa, edellä käsiteltyä Joko-tai -levyä edelsi nimittäin Mutta, mutta -ep vuonna 1989. Tällä ep-levyllä on viisi kappaletta, aika vaihtelevista aiheista, mutta kauhuteemaan sopivia on peräti kaksi.

Esille voisi tietysti nostaa jo nimikappaleen, joka kertoo pariskunnan autoretkestä. Tämä retki saa erikoisia käänteitä, ja ainakin pariskunnan naisosapuoli on peloissaan – ehkä aiheestakin, toteaahan minäkertojana toimiva miesosapuoli muun muassa että ”tässä maailmassa on vain kolme ihmistä: minä, sinä sekä hän, tuo tuolla metsässä”. Joko-tain kauhuhenkisten kappaleiden tapaan tästäkin tekstistä on hieman vaikea sanoa, mitä siinä konkreettisesti tapahtuu, ja vallitsevaksi jää hämmentävä mutta samalla pahaenteinen tunnelma.

Selkeämmän tarinan kertoo Huutoa puistosta, joka on musiikillisesti (ainakin maallikon korvaan) jatsahtavaa lämpimän kesäillan tunnelmointia. Musiikkiin sopien Röyhkä laulaakin raukeasti, mutta aivan leppoisasta tarinasta ei silti ole kysymys. Heti aluksi minäkertoja kohtaa kadulla naisen ja houkuttelee tämän mukaansa hämmentävän helposti, mikä ei toki ole Röyhkän kappaleissa aivan tavatonta – eikä välttämättä Röyhkän yksityiselämässäkään, vaikka tästähän en toki mitään tiedä! Rantatieltä kuljetaan puiston ohi naisen asunnolle, missä mennään parvekkeelle istumaan, onhan kesä ja sää suosii vaikka päivä on jo kääntynyt illaksi.

Romanttisessa illassa on kuitenkin yksi särö, tuore pariskunta nimittäin kuulee ”huutoa puistosta” matkalla asunnolle, ja huuto jatkuu yhä parvekkeella istuessakin. Kuten tämän aikakauden Röyhkälle on ominaista, huudon laatua ei sen syvällisemmin selitetä, mikä toki tekee siitä entistä häiritsevämmän elementin. Kadulla kävellessä sen saattoi vielä sivuuttaa, mutta koska se edelleen jatkuu – ja ennen parvekkeelle menoa ”juteltiin kaikenlaista, ulkomaista viinii maisteltiin”, eli aikaa on selkeästi kulunut jonkin verran – se alkaa toden teolla häiritä. Äänen lähdettä ei näy, vaikka sitä yritetään parvekkeelta käsin paikallistaa, ja henkilöt alkavat jo miettiä pitäisikö heidän tehdä jotain, kun yllättäen tulee hiljaista. Tämä ei lainkaan rauhoita, pikemminkin ”hiljaisuus tuntui vielä paljon pahemmalta”.

Asiaan ei tule sen enempää selvyyttä, mutta elämä jatkuu. Kertoja tapaa naisen uudestaan, he viettävät enemmänkin aikaa yhdessä ja vaikka yksityiskohtiin ei mennä, on tulkittavissa että eidän välilleen synty suhde ja asiat sujuvat hyvin. Kertoja uskoo viimein löytäneensä onnen, ja näin kenties olisikin, ellei hän edelleen kuulisi huutoa puistosta – muut eivät sitä kuule, mutta häntä se yhä vainoaa ja kappale päätyykin toteamukseen ”tiesin etten saisi rauhaa koskaan”.

Tämä menee jälleen niihin kappaleisiin, joissa kauhuelementti vaatii tietoista tulkintaa tällaiseen suuntaan. Ilmeisin tulkinta tekstille tietysti olisi, että ”huuto” ei tässä ole mitään yliluonnollista eikä sen lähde ole muutenkaan oleellinen, vaan sitä käytetään hieman erikoisesti valittuna tapana tuoda esille, kuinka ihminen ei lopulta koskaan osaa olla onnellinen vaan jokin jää aina vaivaamaan, vaikka asiat vaikuttaisivat näennäisesti olevan kunnossa. Sehän se on ihmiselämän suurimpia tragedioita! Mutta voisi tästä helposti saada myös yliluonnollisen kauhutarinan – kertoja ei auttanut sitä, kuka sitten ikinä huusikin puistossa (ja mahdollisesti kuoli jonkin vääryyden uhrina), ja nyt huuto jää vainoamaan häntä ikuisesti.

Vielä on nostettava esiin eräs hämmentävä elementti. Vaikka tarinan kulku sinänsä on selkeä, kappale alkaa sanoilla ”hän [nainen] käveli rantatietä, yhtä pientä juttuu muuttaisin, otetaan pois tyhmä aurinkohattu silmiltä” – konkreettisesti kertoja ei kuitenkaan hattua riistä, koska seuraavaksi hän itse vasta kävelee naista vastaan. Kun tämän yhdistää siihen, että nainen heti tämän jälkeen lähtee kertojan mukaan sen kummemmin ihmettelemättä (ja kertoja myöhemmin suhteen edetessä toteaa ”en voinut olla hämmästymättä, ikään kuin vihdoinkin pärjäisin tässä elämässä”, mikä viittaisi siihen ettei hän ole mikään rutinoitunut naistenmies, joka noin vaan iskee naisia kadulta), herää epäilys siitä, miten luotettava kertoja meillä on – etenkin kun hän vielä lopussa, kuvatessaan autuuttaan naisen kanssa, toteaa ”ilmeisesti löysinkin oman onneni, mitä on onni, mikä on unta”. Kuinka suuri osa kerrotusta lopulta on totta? Huuto puistosta kuitenkin tuntuu aidosti häiritsevän kertojaa, ja se sopisi huonosti siihen, että kaikki olisi vain hänen kuvitelmaansa. Mistä siis liekään tarkalleen kysymys?

Toisaalta, tällaisia hieman hämäriä nämä Nartun loppuvaiheen tekstit muutenkin ovat – ja sama jatkuu Röyhkän ensimmäisellä Nartun jälkeisellä levyllä, josta lisää seuraavaksi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s