Kasarin ihanuus: Gremlins – riiviöt (1984)

Netflixin valikoimaa saa näköjään vahdata silmä kovana, sillä aina välillä sinne täysin varoittamatta ilmaantuu kaikenlaista kasari-ihanuutta, joka kyllä sitten pian katoaakin saatavilta. Tällä viikolla tarjolle oli tullut vanha kunnon Gremlins, ja olihan se saman tien myös katsottava!

Gremlins on jälleen näitä nykypäivän katsojalle hämmentäviä elokuvia, joiden kohderyhmä ja tyylilaji ovat hyvin epämääräiset. Ei se varsinaisesti mikään aikuisyleisölle suunnattu hiuksianostattava kauhuelokuva ole, muttei kyllä ainakaan virallisessa katsannossa oikein lapsillekaan sopivaa materiaalia. Vakavaksi elokuvaksi siinä on liikaa huumoria, fantasiaelementtejä ja suorastaan piirroselokuvamaisella tavalla absurdia kohellusta, mutta komediaksi se on välillä turhan rajua menoa ja ajoittain jopa synkkä. Toisin sanoen kyseessä on tyylipuhdas 80-luvun kauhukomedia, ja eittämättä yksi jo sukupuuttoon kuolleen lajinsa parhaista edustajista. Ja koska se sijoittuu jouluaikaan, se myös kilpailee hieman toisenlaisen kasariklassikon eli Die Hardin kanssa parhaan jouluelokuvan tittelistä!

Pohjimmiltaan Gremlins noudattaa vanhoista Shokki-sarjakuvista tai Twilight Zone -episodeista tuttua kaavaa. Kiireinen isä etsii joululahjoja ja eksyy syrjäkujilla itämaiseen rihkamakauppaan, jota pitävät silkkiaamutakkia ja Fu Manchu -viiksiä myöten orientalistisen stereotyypin näköinen ukko ja hänen lippalakkipäinen poikansa. Myyntiartikkelien välissä lymyilee mogwaiksi kutsuttu pörröinen, suurisilmäinen ja lerppakorvainen pikkuotus, joka on niin valloittavan suloinen että isä päättää haluavansa juuri sen perheelleen pukinkonttiin. Ukko ei suostu myymään, koska ei usko länsimaisten ihmisten olevan valmiita kantamaan mogwain hoidon vaatimaa suurta vastuuta, mutta hänen silmänsä välttäessä poika kuitenkin tekee kaupat. Poika tosin myös teroittaa kolmea tärkeää sääntöä – ensinnäkään mogwai ei siedä kirkasta valoa, ja auringonvalo koituu sille suorastaan kuolemaksi. Se ei myöskään saa joutua mihinkään tekemisiin veden kanssa eikä sille saa antaa ruokaa keskiyön jälkeen.

Kahden jälkimmäisen säännön rikkomisen seurauksia ei aluksi kerrota, ja niitähän toki ennen pitkää rikotaan (loppuselvittelyissä sitten väistämättä sitä ensimmäistäkin). Vedellä tuntuu äkkiseltään olevan harmiton tai jopa hyödyllinen vaikutus, sillä kastumisen seurauksena Gizmoksi ristitty pörröotus monistuu useammaksi samanlaiseksi karvaturriksi. Uudet mogwait tosin vain näyttävät herttaisilta ja ovat tosiasiassa juonikkaita pikku pirulaisia, joiden määrätietoinen tavoite on päästä syömään silloin kun ei pitäisi. Yösyöpöttely saa ne koteloitumaan hieman Alien-elokuvista muistuttaviin möykkyihin, joista kuoriutuessaan ne ovat muuttuneet karvattomiksi, kynsillä ja hampailla varustetuiksi ja muutenkin hirviömäisiksi mogwain irvikuviksi – juurikin riiviöiksi. Myös riiviöt monistuvat joutuessaan kosketuksiin veden kanssa, ja koska ne tietävät sen hyvin itsekin, pikkukaupungin joulurauhan rikkoo pian varsinainen riiviöiden invaasio.

Gremlins on tullut toki nähtyä useampaan otteeseen, ensikertaa jo melko tuoreeltaan 80-luvun vuokra-vhs:ltä suunnilleen 8-vuotiaana. Silloin elokuva tuntui vähän liian hurjalta, ja jätin katomisen kesken jossain ensimmäisten riiviökohtaamisten paikkeilla. Sittemmin katsoin sen monesti kokonaankin, kun sitä televisiossa näytettiin, mutta edellisestä kerrasta taitaa sitten kuitenkin olla jo kolmattakymmentä vuotta, koska muistan silloin suhtautuneeni koko elokuvaan jollain lailla nuivasti eli lienen ollut vieläkin vähän liian nuori ymmärtääkseni sen hienoutta – nuoret miehet tuppaavat olemaan kovin totisia, ja tosikko harvoin osaa arvostaa kasarihömppää. (Hieman samaan tapaan 80-luvun tv-sarja V oli lapsena 80-luvulla katsottuna hirmuisen pelottava, 90-luvulla kyynisenä lukioälykkönä kamalan kökköä kasaria ja uudella vuosituhannella aikuisena ihanan kökköä kasaria.) Myöhemmin olen toki tiedostanut Gremlinsin arvon, mutta en tiedä olenko aiemmin katsonut sitä tästä näkökulmasta. Nyt uusimmalla katsomisella huomasin myös kaikenlaista kiinnostavaa, mitä en ennestään muistanut.

Minulle tuli esimerkiksi yllätyksenä, miten pitkään alkuvaiheessa Gremlins vaikuttaa olevan herttaisella tavalla vanhanaikainen ja harmiton jouluelokuva. Alkuperäisen mogwain lahjaksi saava Billy on sympaattinen nuorimies, hänen ihastuksensa Kate viattomalla tavalla söpö, ja näiden orastava romanssi melkoista kasarihattaraa. Pikkukaupungin asukkaista löytyy monenlaista leppoisaa eksentrikkoa, joskin myös pari häijympää yksilöä, joille voi jo aavistaa käyvän köpelösti tilaisuuden tullen, ja onpa Billyllä vielä hupsu koira, joka aiheuttaa kaikenlaisia kommelluksia. Hieman irrallisena elementtinä Billyn isä on amatöörikeksijä ja talo on täynnä hänen kehittämiään hulvattomia vekottimia, joita varsinkin Billyn äiti kaiketi hyväntahtoisuuttaan käyttää, vaikka ne eivät käytännössä toimi koskaan ja ovat usein jopa potentiaalisesti vaarallisia – tätä ei tosiaan varsinaisen kauhujuonen käynnistyessä hyödynnetä enää lainkaan, vaan siitä ainoastaan väännetään irtovitsejä alkupuolella.

Toki viimeistään Gizmon monistumisen myötä mukaan hiipii yhä voimistuva pahaenteisyys, jota vielä tehostaa se että katsoja ei tarkalleen tiedä mitä on tulossa. Riiviöiden kuoriutumisen jälkeen liikutaan jonkin aikaa vakavan kauhun lajityypissä, hirviöitä pantataan melko pitkään ja niistä nähdään vain vilahduksia. Kun ne sitten viimein näytetään kunnolla ja Billyn äiti joutuu ottamaan mittaa ensimmäisestä riiviöpesueesta erilaisten keittiövälineiden avulla (ei tosin miehensä suunnittelemien, nehän eivät kuitenkaan toimisi), mennään hetkeksi jopa rämäkän monsteriactionin puolelle. Suunnilleen tässä kohtaa lopetin katsomisen pikkupoikavuosinani, ja kieltämättä osio on edelleen brutaalin tehokas ja yllättävänkin väkivaltainen, vaikka kärsijöinä ovat pääasiassa riiviöt.

Pian riiviöitä kuitenkin on liikenteessä monisatapäinen lauma, ja kauhusta siirrytään mustan komedian puolelle. Riiviöt kaappaavat lumiauran ja huristelevat sillä ympäriinsä, kiertävät ovelta ovelle esittämässä epävireisiä joululauluja, valtaavat kantakuppilan ja pistävät siellä bileet pystyyn (vaikka muuten kuullaan perinteistä elokuvamusiikkia, tässä kohtaa vaihdetaan hetkeksi kasaripoppiin!), ja lopulta linnoittautuvat elokuvateatteriin katsomaan Lumikkia ja laulaa hoilottamaan yhteislaulua seitsemän kääpiön kanssa. Toki loppuun on säästetty hyvinkin intensiivinen viimeinen yhteenotto Billyn ja pääriiviön välillä, aseina niin moottorisaha kuin sirkkelinterät, jo sitä ennen liuta ihmisiä pääsee hengestään varsin rujoilla (jos kohta myös hauskoilla) tavoilla, ja kaikki elokuvan nähneet varmasti muistavat loppupuolen suvantokohdan, jossa Kate kertoo Billylle makaaberin tosielämän joulutarinan, mutta katsojalle lienee silti tullut hyvissä ajoin selväksi, ettei tätä kannata aivan haudanvakavasti ottaa.

Vasta nyt tajusin senkin, että vaikka elokuvan mytologia on periaatteessa täysin keksitty, sillä on yhteys 1900-luvun kulttuurihistoriaan. Tiesin kyllä jo ennestään, että angloamerikkalaisessa maailmassa oli tapana syyttää leikkisästi ”riiviöitä” kun jokin laite meni selittämättömällä tavalla epäkuntoon (ilmeisesti tämä juontaa alkujaan juurensa toisen maailmansodan ilmavoimista), ja Billyn naapurissa asuva Vietnam-veteraani jopa kiroilee lumiauransa kanssa, että riiviöt ovat vallanneet sen (näinhän tosiaan lopulta käykin paljon konkreettisemmin kuin hän odotti!). Sitä en kuitenkaan muistanut, että vaikka elokuvan konkreettiset riiviöt myös hyökkäävät ihmisten kimppuun kynsin ja hampain ja käyttävät satunnaisesti jopa aseita, niiden suurta huvia on aiheuttaa välillistä tuhoa peukaloimalla erilaisia laitteita autoista liikennevaloihin (Billyn isän keksinnöt ne jättävät rauhaan kaiketi siksi, että vempeleet eivät toimi alkujaankaan). Tosielämän riiviömyyttiä siis hyödynnetään!

Gremlins on joka tapauksessa kestänyt aikaa erittäin hyvin. Aivan muutamissa kohdissa, joissa kuvataan suurempien riiviölaumojen liikkumista jalkaisin, on käytetty nykivää stop motion -animaatiota, joka näyttää nykysilmään tökeröltä, mutta nämä kohtaukset on pidetty lyhyinä välähdyksinä ja pääasiassa nukkeja sun muita fyysisiä tehosteita käyttäen luodut hirviöt ovat edelleen uskottavan näköisiä. Ennen kaikkea elokuva on nokkela, jännittävä ja anarkistisen hauska, ja herkemmälle ensikertalaiselle varmasti vähän pelottavakin. Julistan sen siis kauhukomedian ja ylipäätään kasarielokuvan kuolemattomaksi klassikoksi. Eihän tällaisia enää tehdä, mutta onneksi oli aika, jolloin tehtiin!

Kuten toinen vuoden 1984 saman genren merkkiteos eli Ghostbusters, myös Gremlins sai jatko-osan varsin myöhään (Ghostbusters 2 ilmestyi 1989 ja Gremlins 2 peräti vasta 1990). Lisäksi näitä jatko-osia yhdistää se, että kumpikin toteutettiin samalla kokoonpanolla kuin alkuperäinen ja molemmat tavalla tai toisella kommentoivat edeltäjäänsä. Ghostbusters 2:sta emme puhu vieläkään, mutta vaikka Gremlins 2 hylkää kauhuelementit kokonaan ja on pikemminkin karnevalistinen fantasiakomedia, joka vetää hirviökohelluksen täysin överiksi ja vieläpä irvailee kaikille alkuperäisille osa-alueille mogwaiden ruokintasäännöistä Katen hyytävään joulukertomukseen, se on silti tai juuri siksi vähintään yhtä hyvä elokuva, ja ainakin vielä räävittömämmän hauska. Suositeltavaa jatkokatsottavaa, jos sen vain jostain löytää – Netflixiin sitä ei ainakaan nyt harmillisesti ollut lisätty.

Viimeistään 2010-luvulta lähtien on sitten tietysti huhuttu, että tekeillä olisi joko myöhäinen jatko-osa Gremlins 3 tai jonkinlainen uusioversio alkuperäisestä. Ehkä meillä on kuitenkin vielä toivoa ja läntinen sivistys ehtii tuhoutua ydinsodan puhdistavassa tulessa ennen kuin kumpikaan toteutuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s