Kauko Röyhkän kauhuhenkiset kappaleet: Kaksi koiraa

Elämää on myös Narttu-yhtyeen jälkeen, ja periaatteessa Röyhkän ensimmäinen ilman Narttua tekemä levy Kaksi koiraa (tämäkin vuodelta 1990) muistuttaa Nartun viimeiseksi jäänyttä Joko-tai -levyä. Molemmat sisältävät hämmentäviä tekstejä, joista ei aina ihan hahmota, mistä niissä on kysymys.

Lue loppuun

Kasarin ihanuus: Gremlins – riiviöt (1984)

Netflixin valikoimaa saa näköjään vahdata silmä kovana, sillä aina välillä sinne täysin varoittamatta ilmaantuu kaikenlaista kasari-ihanuutta, joka kyllä sitten pian katoaakin saatavilta. Tällä viikolla tarjolle oli tullut vanha kunnon Gremlins, ja olihan se saman tien myös katsottava!

Gremlins on jälleen näitä nykypäivän katsojalle hämmentäviä elokuvia, joiden kohderyhmä ja tyylilaji ovat hyvin epämääräiset. Ei se varsinaisesti mikään aikuisyleisölle suunnattu hiuksianostattava kauhuelokuva ole, muttei kyllä ainakaan virallisessa katsannossa oikein lapsillekaan sopivaa materiaalia. Vakavaksi elokuvaksi siinä on liikaa huumoria, fantasiaelementtejä ja suorastaan piirroselokuvamaisella tavalla absurdia kohellusta, mutta komediaksi se on välillä turhan rajua menoa ja ajoittain jopa synkkä. Toisin sanoen kyseessä on tyylipuhdas 80-luvun kauhukomedia, ja eittämättä yksi jo sukupuuttoon kuolleen lajinsa parhaista edustajista. Ja koska se sijoittuu jouluaikaan, se myös kilpailee hieman toisenlaisen kasariklassikon eli Die Hardin kanssa parhaan jouluelokuvan tittelistä!

Lue loppuun

Kauko Röyhkän kauhuhenkiset kappaleet: Paha maa

Nyt sitten se väistämättä edessä kummitellut tämän lajin superklassikko – muutenhan nämä kappaleet ehkä ovat hieman tuntemattomampaa materiaalia ainakin Röyhkän tuotantoon perehtymättömälle, poislukien korkeintaan edellä käsitelty Nivelet, mutta tämä, josta nyt aion kertoa, lienee ainakin 70-ja 80-luvuilla syntyneille väistämättä tuttu jo radiosoiton kautta. Kyseessähän on tietysti Paha maa samannimiseltä mini-lp:ltä vuodelta 1987.

Lue loppuun

Kauko Röyhkän kauhuhenkiset kappaleet: Nivelet

Aiemmin käsittelemäni Kanavaan hukkunut ei sisältänyt yliluonnollista kauhuelementtiä, mutta samalta vuoden 1983 Onnenpäivä-levyltä heti seuraavana raitana löytyvä Nivelet tuo mukaan senkin puolen – ja käsittelytapa on jopa varsin lovecraftilainen! (Vaikka Heikki-Petteri taidettiin Suomessa löytää laajemmin jopa alan harrastajapiireissä vasta 80-luvun lopulla, eli tämän täytyy olla sattumaa.)

Lue loppuun

Nuoruuteni tietokonepelit: Dungeon Master (1987)

Tietokoneharrastuksessani on sellainen merkittävä aukko, että vuoteen 1992 asti roikuin Commodore 64 -ajassa (tai no, Kuusnelonenkin meille hankittiin vasta joskus 1988 ja sitä ennen talouden ainoa tietokone oli VIC-20 – muistaako sellaista rakkinetta edes enää kukaan?), ja sen jälkeen hyppäsin suoraan PC-aikaan. Minulta jäi siis omakohtaisesti kokematta se kasarin lopun ja ysärin alun ajanjakso, kun kovin kotikone oli Amiga 500. Aika monella kaverillani kyllä oli Amiga, joten ehdin tutustua moniin klassisiin peleihin silläkin alustalla.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, mistä ne kaikki pelit oikein tulivat – jo C64-aikana nimittäin kaikilla oli valtavat määrät ”jostain” kopioituja pelejä, ja Amigalla tämä vasta käsiin räjähtikin. Internet on kai ollut jossain muodossa olemassa toisesta maailmansodasta lähtien, mutta ei sitä Suomessa ennen 90-luvun loppua kukaan käyttänyt kuin ehkä yliopiston tietyillä aloilla (eikä siellä juuri pelejä piratisoitu vaan lähinnä keskusteltiin uutisryhmissä), ja ylipäätään tietoliikenneyhteyksiin olisi tarvittu erillinen lankapuhelinliittymään kytkettävä modeemi, joka ei kuulunut sen ajan tietokoneiden vakiovarusteisiin ja jollainen saattoi olla korkeintaan isin työ-PC:ssä pankkiasioiden hoitamista varten.

Eli kopioidut pelit kulkivat kädestä käteen, ensin c-kaseteilla ja sitten kahden eri lajin levykkeillä (wanha muistaa vielä lerput ja korput!), ja periaatteessa niitä oli kaveripiirissä helppo kopioida ristiin mutta pelit olivat kalliita (muistelisin C64-pelin maksaneen uutena 120 markkaa ja PC-pelin peräti 350 markkaa, nykyrahassa siis karkeasti arvioiden 20 ja liki 60 euroa), joten ei peruskouluikäisen viikkorahoilla kovin monta kertaa vuodessa menty pelikauppaan ostoksille. Vaan tässä lie ollut sama meininki kuin vhs-nauhoilla levinneiden Suomessa kiellettyjen kauhuelokuvien kanssa – aina joku kaveripiirissä tai koulussa tunsi jonkun, joka tunsi jonkun jne., ja sitä kautta kulttuurituotteet levisivät.

Oli siis paljon pelejä, jotka ”kaikilla” oli, vaikka kukaan ei ollut ikinä nähnyt virallista myyntipakkausta. Amigalla yksi tällainen peli oli Dungeon Master.

Lue loppuun